Kun Daniello suuren talon laiturilla ojensi kummallekin miehelle kätensä auttaakseen maallenousua, tunsi hän ensi kertaa viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin jälkeen vapautumista sisäisestä tuskastaan. Mutta se tunne kesti vain tuokion. Seuraavana hetkenä hän jo sai kuulla portinvartia Pasqualelta, että tieto nuoren tytön sairastumisesta oli jälleen ajanut pakosalle muutamia Morosini'n palatsissa vielä jäljellä olevista harvoista palvelijoista. Daniellon täytyi auttaa perinpohjaisissa sisäänmenovalmistuksissa, joita signor Gasparo ei millään ehdolla suvainnut laiminlyötävän. Vasta sitten lääkäri huoahtaen läksi astumaan portaita ylös; hän tiesi paraiten, miten vähäisen toivon hän toi mukanaan. Daniellosta tuntui, kuin hänen pitäisi heittäytyä tohtori Castiglionen jalkoihin ja rukoilla häntä nuoren Chiaran hengen puolesta. Signor Gasparo hämmästyi melkolailla nähdessään ylhäällä nuoren neidin huoneistossa valtioinkvisiittorin tulevan vastaan, kasvoilla ilme, joka oli miltei täydellisesti samanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt gondolinsoutajan karkeilla kasvoilla. Vaikka lääkäri näinä viimeisinä kauhun viikkoina olikin varsin kovettunut, pidätti hän sentään huomautuksen, etteihän tässä ollut kysymys vaimosta eikä lapsesta, vaan ainoastaan tämän ylhäisen talon holhotista. Hän meni ääneti nuoren tytön vuoteen luo ja huomasi ihmeekseen, että niin hyvin signor Morosini kuin gondolinsoutajakin seurasivat häntä sairaan huoneeseen. Hän kohotti kulmakarvojansa, mutta se, mitä korkea-arvoinen senaattori katsoi hyväksi tehdä, ei tavallisesti vahingoittanut häntä, ja niinpä lääkäri kumartui sairaan kalpeiden kasvojen puoleen ja otti ensi silmäyksen jälkeen hänen kapeat, valkoiset kätensä käsiinsä. Hymy levisi kohta lääkärin ohuille huulille, hän kääntyi taaksensa talon herraan päin ja sanoi:
"Sytyttäkää, signor Alvise, suojeluspyhimyksellenne suurin vahakynttilä, minkä löydätte, — minua ei täällä tarvita. Tässä jalossa lapsessa ei ole pienintä merkkiäkään siitä, että häijy itämainen vieraamme olisi tunkeutunut tänne. Signorina Chiara näyttää olevan hieman pahoinvoipa, mutta minun paikkani on toisaalla, pahempien sairasvuoteiden ääressä!"
Barbara, Chiaran hoitaja, huudahti ilosta ja syleili kalpeata lasta kuiskaten helliä hyväilysanoja. Senaattori ja gondolinsoutaja katsoivat kiitollisina lääkäriin, joka astui pari askelta ovea kohden. Signor Alvise tarttui Castiglionen käteen. Hän viittasi vuoteeseen päin ja sanoi: "Tämä hyvä sanomanne ei jää palkitsematta, tohtori, mutta näettehän, että suojattini itkee ja tuntee itsensä onnettomaksi; eikö teillä ole muuten pelkoa hänen suhteensa? Eikö teillä ole mitään keinoa, millä häntä vahvistaa?"
Signor Gasparo näytti miettivän hetken ja tarkasteli sitten vielä kerran tutkivasti vuoteen luona olevaa ryhmää: nuori Chiara oli painanut päänsä hoitajansa rintaa vasten.
"Minua ei tarvita, ei lainkaan!" sanoi hän sitten kääntyen vakavana talon herran puoleen. "Kenties ilman muutos tekisi nuorelle signorinalle hyvää; ehkä hän voisi muuttaa teidän maatiloillenne Bellunon taa, tahi vaikkapa minun kartanooni. — Ehkä hänen sydämensä keventyy, kun hän ei enää näe Veneziaa. Onnettoman signor Orlandon tytär ei tarvitse minua — mutta ehkäpä arvoisa ystäväni San Roccon pappi on tervetullut. Mahdollisesti tiedätte sen asian paremmin kuin minä. Minun täytyy nyt lähteä. Tuolla ulkona on meillä pahin vielä voittamatta, ja niin kauan kuin näillä jaloillani pysyn, tahdon tehdä minkä voin."
Vakava mies astui ulos, Morosini'n saattamana eteisen kynnykselle asti, ja osoitti ohimennessään San Roccon pappia, joka oli istahtanut etuhuoneeseen ja hetkisen levähtänyt viime päivien ponnistuksista ja mielenliikutuksista. Hän oli kuitenkin kuullut kaiken, mitä sisällä sairaan huoneessa tapahtui ja puhuttiin. Isä Francescon kasvot olivat jalopiirteiset, mutta niin kalpeat, kuin ei olisi veren pisaraakaan noissa poskissa koskaan juossut; tiheä, musta tukka, joka vielä muutama viikko sitten, vielä hirmu-ajan alkaessa, oli reunustanut hänen paljaaksi ajeltua päälakeansa, oli käynyt harmaaksi. Mutta päänsä hän piti pystyssä, ja lempeä rauha puhui hänen silmistään, kun ne kohtasivat valtioinkvisiittorin tutkivan katseen. Hän nousi ja astui signor Alvisen keralla lapsen vuoteen luo.
"Tyynny, rakkaani! Tyynnyhän!" kuiskasi Barbara neitsyt itkevän Chiaran korvaan. "Kunnianarvoisa isä Francesco tuo sinulle lohdutusta, lohdutusta, jota sinä lapsi raukka tarvitset, sillä sairas sinä et ole — pyhä Rocco olkoon kiitetty — ja Jumala varjelkoon rakkaan pääsi jokaista hiuskarvaa! Aukaise silmäsi, lapsi, ja tervehdi kunnianarvoisaa herraa."
"Pyhä neitsyt häntä siunatkoon!" vastasi Chiara Cornaro kohoutuen hieman. "Mutta, Barbara — minä en voi puhua, niin kauan kuin nuo kaksi katsovat minuun, signor Alvise ja tuo vieras mies tuolla! Isä, jos voitte jotain tehdä, niin toimittakaa, että he jättävät meidät kahden; teille minä uskon huoleni!"
Palatsin herra ja kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja kuulivat selvästi jokaisen sanan, jonka tyttö lausui papille. Alvise Morosini puristi vaieten kätensä yhteen ja tuijotti synkästi jalkoihinsa mattoon. Mutta Daniello Barozzi ei enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Tuomiopasuunana soivat vuoteella lepäävän lapsen hiljaiset, hennot äänet hänen sielussaan; hänen silmäinsä edessä väikkyivät jälleen San Erasmon tapahtuman ja viime yön kuvat. Hän heittäytyi vuoteen ääreen, tavoitti tytön kättä, joka oli papin kädessä, ja voihki: "Älkää työntäkö luotanne palvelustani, signorina! Tahdon olla mitä ikinä vaaditte — gondolinsoutajanne, kuormajuhtanne talonkoiranne — sallikaa minun vain palvella teitä! Jumalan laupeuden tähden, älkää kieltäkö!"
Syvä hiljaisuus seurasi. Signor Alvise ei ollut ennättänyt hillitä rikostoveriansa eikä ehkäistä sanaakaan hänen puheestaan. Barbara ja San Roccon pappi katselivat hämmästyneinä maassa viruvan Daniellon kookasta vartaloa ja rukoilevasti ylöspäin kääntyneitä laihoja kasvoja. Mutta nuori Chiara vaipui pieluksilleen takaisin, teki käsillänsä torjuvan liikkeen ja sanoi: