"Heretkäämme tästä, jalo herra!" huudahti gondolinsoutaja, ja se alamainen ääni, jolla hän elämänikänsä oli puhunut ylimykselle, palasi osittain takaisin. "Moitteet, joita me syydämme toistemme silmille, ovat todet ja hyvin ansaitut — mutta ne eivät hyödytä mitään. Jumala on sallinut meidän tekomme tapahtua, kenties hän armossaan hyväksyy katumuksemmekin. Jos teidän tuntoanne, kuten minunkin, painaa Orlando Cornaron surma — miksi sitten olette temmannut hänen tyttärensä kodin suojasta?"
"Siksi, että arvelin voivani täällä suojella häntä ruttoa vastaan paremmin kuin tuossa rappeutuneessa palatsissa Rio Polon varrella. Siksi, etten saanut rauhaa, koska olin riistänyt häneltä isän, ja siksi, että uneksin tahtovani hoitaa häntä täällä hänen nuoruutensa ajan ja omilla varoillani täyttää ne aukot, jotka kovaonninen Orlando oli repinyt hänen omaisuuteensa. Toiveeni oli, koska hänen näkemisensä nyt on minulle katkera nuhde, että hänen nuorekas kukoistuksensa toisi minulle lohdutusta, ja uneksin, että kaikkivaltias armossaan oli hänen onnellisen hymynsä kautta ilmoittava minulle anteeksiannon!"
Alvise Morosini puhui pikemmin itsekseen kuin Daniellolle, mutta gondolinsoutaja kuuli joka sanan. "Olette harkinnut hyvin", huoahti hän. "Jotain sentapaista minunkin aivoni ajattelivat. Ja nytkö minun sitten täytyy yksin kantaa koko rikoksen paino tunnollani ja te yksin olette varma anteeksisaamisesta koska olette korkea herra, signor Alvise?! Minulla on rehellinen osa katumuksessa, ettekö tahdo suoda minulle pientä osaa myöskin parannuksesta ja sovituksesta?"
Siitä väkivaltaisesta miehestä, joka äsken oli synkän päättäväisenä ja uhmaten astunut palatsin herraa vastaan, ei näyttänyt olevan paljoa jäljellä. Daniello Barozzi seisoi nyt melkein nöyrässä asennossa valtioinkvisiittorin edessä pidellen tikariaan riipuksissa niinkuin soturi, joka tahtoo luovuttaa aseensa. Ja vaikka hän vielä lausuikin vaatimuksensa lyhyesti, ilmaisivat hänen äänensä ja signor Alviseen luotu katseensa nöyrää pyyntöä. Senaattori, joka vasta nyt alkoi tointua viime hetkien pelottavista mielenliikutuksista, ei ollut vielä keksinyt vastausta, kun ovelle hiljaa kolkutettiin.
Nuo molemmat niin erilaiset miehet vavahtivat samalla tapaa. Daniello kätki nopeasti tikarin poveensa. Alvise Morosini, joka edelleenkin oli kumarassa, nojaten lukupöytää vasten, koetti suoristautua ylpeästi ja voittaa entisen arvokkaan kasvoinilmeensä takaisin. Hänen lausuttuaan käheästi: "Sisään!" aukesi ovi, tummapukuinen naishenkilö näyttäytyi siinä, ja tutkiva katse siirtyi talon herrasta vieraaseen mieheen, jota tulija ilmeisestikään ei ollut odottanut täällä tapaavansa. Morosini'n äänetön viittaus kehotti häntä puhumaan, ja hetken epäröityään hän alkoi: "Armollinen herra — toivomme, ettei se mitään merkitse, mutta meidän täytyy kuitenkin tehdä ilmoitus. Madonna Chiara ei ole tänään koko iltapäivänä voinut oikein hyvin, hän on valitellut päänkivistystä ja äkillistä kuumetta, ja meidän on äsken täytynyt laittaa hänet vuoteeseen."
Epäselvä äännähdys signor Alvisen ja aivan hänen vieressään seisovan gondolinsoutajan suusta keskeytti hoitajan ilmoituksen, ja nainen näki kummakseen, että alhainen mies tarttui jalosukuisen Morosini'n molempiin käsiin ja puristi niitä. Kumpaisenkin miehen kasvoilla onnettomuuden ilmoittaja luki saman kauhun, joka oli hänet itsensäkin vallannut. Alvise Morosini vastasi ainoastaan: "Menkäämme heti paikalla hänen luoksensa, Barbara!" Kehotus oli lausuttu vain hoitajalle, mutta Daniello Barozzi jäi tuskin askeltakaan senaattorin jälkeen ja seurasi mukana palatsin holvikäytävän poikki huoneistoon, jossa talonherran useita vuosia sitten kuollut puoliso oli asunut. Nuoren tytön kamarineitsyt syöksyi juuri sieltä pois ja huusi hoitajalle pelosta ja itkusuisesta uhmasta vapisevalla äänellä, ettei hän mielinyt odottaa lääkärin lausuntoa, vaan tahtoi paikalla lähteä tiehensä. Nuoren Chiaran hoitaja ei enempää kuin senaattori tai hänen varjonansa seuraava Daniellokaan kiinnittänyt mitään huomiota kauhistuneeseen, vapisevaan tyttöön. Signor Alvise kysyi oven luona vielä: "Onko lähetetty hakemaan lääkäriä?" ja Barbara vastasi ainoastaan nyökäyttämällä ääneti päätänsä. Sitten he kolmisin astuivat korkeihin, heikosti valaistuihin huoneisiin, joissa miesten askelet kajahtelivat kolkosti.
Kolmannessa huoneessa paloi himmeävaloinen lyhty, marmorilattia oli peitetty paksuilla matoilla, veistoksilla upeasti koristettu vuode, jossa oli sininen katos, täytti puolet huoneen leveydestä — mutta vuoteessa, jonka silkkipeitteet riippuivat lattiaan saakka, makasi noin neljäntoistavuotias hento tyttönen, ja soikeat, kalpeat, tuskan vääristämät kasvot katsoivat tulijoihin. Chiara Cornarolla oli pehmeät ja nuoruuteensakin nähden ylen lapselliset kasvoinpiirteet. Tummat, surumieliset silmät olivat syvällä sinertävien renkaiden sisällä, tuuhea, vaalea tukka reunusti yksinkertaisesti otsaa ja valui pieluksen yli peitteelle. Vaikka tämä tukka oli lapsi raukan ainoa kauneus, lisäsi sen komeus ja runsaus nyt vain hänen kasvojensa kärsivää ilmettä.
Chiara kohotti hieman päätänsä ja tunnettuaan hoitajansa yritti hymyillä. Mutta kun signor Alvise astui näkyviin, peitti tyttö kasvonsa käsillään, ja kattolyhdyn himmeässä valossakin näkyi, että hänen ruumiinsa peitteen alla vapisi. Hän kääntyi toiselle kyljelle, niin että kasvot tulivat seinään päin. Mutta sitä ennen hän oli huomannut Daniellonkin, joka empien kuin sekavassa unessa oli astunut kynnyksen yli. Hän sanoi hoitajalleen, niin että muutkin kuulivat: "Olen sanonut sinulle, Barbara, että he tulevat tappamaan minua. Jos voit, niin laita heidät pois, — en saata nähdä heitä kumpaakaan, minä kuolen, jos minun täytyy nähdä heidät!" Hoitaja vastasi päänpudistuksella. Alvise Morosini astui lähemmäksi lapsi raukan vuodetta, mutta turhaan hän koetti vetää lapsen katsetta puoleensa. Synkän ja surullisen näköisenä hän kuunteli anteeksipyytävän Barbaran sanoja, loi vielä katseen Chiaraan ja virkkoi sitten kääntyen äänettömään Danielloon: "Kaikki ruttotaudin merkit puuttuvat, mutta sairas hän raukka on. Jos tahdot jotakin tehdä hänen hyväksensä, niin hanki tänne lääkäri ja pappi, mutta älä käy missään talossa, johon rutto on ennättänyt. Mitä pikemmin palaat, sitä enemmän sinua kiitän."
Daniello katsoi senaattoria lujasti silmiin; viimeinenkin epäluulo, että hänestä ehkä vain tahdottiin tällä tavoin päästä, häipyi hänen mielestään, kun hän näki Morosini'n kasvojen rukoilevan, surullisen ilmeen. Voimakas mies hengähti saatuaan vihdoinkin tilaisuuden teossa osoittaa katumustaan ja lähti kiireisin askelin huoneesta. Mennessään palatsin portaita alas hän muisti, mitkä tunteet ja aikeet olivat äskettäin täyttäneet hänen mielensä, hänen astuessaan näitä samoja portaita ylös. Hurjasti vihaten Morosini'a hän oli tullut; mutta nyt, kun hän tiesi senaattorin olevan samassa tuskassa kuin itsensäkin, tuntui hänen vihansakin kadonneen. Mikään muu ei enää ollut vireillä ja todellista kuin syyllisyydentunto ja tuska Orlando Cornaron vaalean lapsen tähden.
Hetkistä myöhemmin kulkivat Gasparo Castiglione, Venezian etevin lääkäri, ja muuan nuori San Rocco-kirkon pappi, jonka pelotonta osanottavaisuutta näinä viimeisinä kovina viikkoina koko kaupunki oli ylistänyt, Daniellon gondolissa öisiä pimeitä kanavia pitkin Palazzo Morosini'a kohden. Gondolinsoutajan kiihko, jonka salaisesta syystä ei lääkärillä eikä papilla ollut aavistusta, ja pelätyn valtionpäämiehen nimi olivat vaikuttaneet taikavoiman tavoin.