"Jumalan sormi! Jumalan käsi!" voihki Alvise Morosini tehden uuden epätoivoisen yrityksen työntääkseen pois gondolinsoutajan kouran, joka hellittämättä painoi hänen niskaansa. "Mieletön — mitä sinä oikeastaan tahdot? Millainen takuu minun pitää antaa sinulle tytön hengestä?"
"Gondolini on valmiina alhaalla!" vastasi Daniello. "Te viette minut Cornaron tyttären luo, sillä minä en väisty viereltänne, ennenkuin kaikki on suoritettu. Te käskette lapsen ja hänen hoitajansa lähteä meidän mukaamme, saatatte meidät ulos — sitä tietä, jonka liiankin hyvin tunnette. Tre Portin luona astumme maalle, me lähdemme tiehemme ja te saatte vapaasti palata tähän Jumalan kiroamaan kaupunkiin!"
"Ennenkuin puhun sanankaan kanssasi, täytyy minun päästä vapaaksi julkeista kynsistäsi!" vastasi senaattori, ja hänen onnistui tällä kertaa todellakin pudistaa voimakkaan vastustajansa vasen käsi päältään. "Seison tikarisi alla; pistä jos tahdot, mutta älä ryvetä minua. Ja sano nyt, senkin hullu, mikä sinuun on mennyt, kun olet ruvennut ilkivaltaiseksi kapinoitsijaksi!"
"Nimittäkää minua miksi tahdotte!" vastasi Daniello, säkenöivin silmin valvoen tarkasti jokaista Morosini'n pienintäkin liikettä. "Henkeni ei ole minulle ollut kolikonkaan arvoinen siitä päivin kuin kuolema täällä huokuu meitä vastaan jokaisessa ilmanhenkäyksessä. Mutta minä en tahdo kuolla niinkuin onneton Andrea, tuntoa painamassa Orlando Cornaron murha — ja piru tiesi kuinka monen muun, jonka olemme toimittaneet hengiltä. Tuo murha minun täytyy sovittaa hyvällä työllä. Minun täytyy, herra, täytyy! Älkää siis liian kauan empikö. Missä teillä on lapsi, jonka tahdoitte murhata kuten isänkin?"
Korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston senaattori katsoi hämmentyneenä Daniellon kalpeihin kasvoihin, ja hänen rinnastaan tunkeutui raskas huokaus. Mutta hän sanoi:
"Sinä hourit murhasta ja verivelasta, kun valtion hallitus on oikeudenmukaisella tuomiolla poistanut maailmasta rikoksellisen! Tahdotko olla herrojasi viisaampi?"
"En tahdo mitään muuta kuin hyvittää mitä olen rikkonut", puhui Daniello. "Jos tein sen teidän käskystänne, niin olisi teidän nyt parempi, jos ette olisi minua siihen kehottanut. Lohduttakaa te kuolinhetkellänne itseänne Venezian valtiolla, — minä en ole mikään ylimys ja tiedän vain liiankin hyvin, että signor Orlandon surma oli katala murha. Mitä miehiä te olette kymmenen-neuvostossa, että tahdotte ohjata Jumalan kättä, ja mistä tiesitte, eikö ehkä olisi ollut Cornarolle hyväksi, että hänen omaisuutensa hävisi? Mutta en ole tullut teille saarnaamaan. Antakaa Chiara Cornaro minun huostaani, jotta saan viedä hänet Veneziasta pois, ja hallitkaa sitten tasavaltaa miten mielenne tekee. Minun käteni eivät olisi verellä tahratut, jos olisin päässyt parempien käskettäväksi!"
"Eikä minua kalvaisi sisäinen tuska, jos sinä ja sinun kaltaisesi eivät olisi lainanneet meille käsiänsä murhatyöhön!" huudahti Alvise Morosini kiihkeästi. "Hullu sinä olet tikareinesi ja hurskaine aikeinesi! Luuletko, ettei minulla olisi sata keinoa tuhota sinut matkalla tästä huoneesta gondoliisi ja antaa ruumiisi mädäntyä kaivossa dogipalatsin alla! Mutta en tahdo tehdä sitä, koska Jumala on rangaissut sinua samoilla tunnonvaivoilla kuin minuakin, koska kärsimme samaa kidutusta kumpikin! Siitä asti kuin rutto tuli Veneziaan, on Orlando Cornaron haamu kulkenut rinnallani, ja minun täytyy yöt päivät ajatella, enkö olisi voinut kieltäytyä tuomitsemasta häntä."
"Olisitte edes osoittanut sääliä, kun hän San Andrean linnan edustalla rukoili henkensä puolesta", sanoi Daniello vihaisesti. Ensi hetkenä hän piti jalosukuisen herran tunnustusta kavalana juonena ja puristi kouristuksentapaisesti asettaan; mutta kun hän sitten katsoi signor Alvisea kasvoihin, antoi hän hämillään ja omituisesti liikutettuna kätensä vaipua. Samassa sattui hänen korvaansa senaattorin katkera vastaus:
"Miksette sinä ja Andrea silloin tunteneet sääliä? Jos olisitte sen ainoan kerran kieltäneet apunne, ei tätä hetkeä olisi koskaan tullut!"