Daniello oli nyt tullut siihen päätökseen, että ratkaiseva askel oli jätettävä pimeän tuloon. Oli parasta, että hän siihen saakka pysytteli hiljaa veneessään, ja jos joku järjestyksenvalvoja tai vahti sattuisi löytämään hänet tästä loukosta, oli hänen oltava nukkuvinaan. Mutta hänen näitä ajatellessaan valtasi hänet väsymys ja hän vaipui todellakin sikeään, vaikkei juuri rauhalliseen uneen. Aika-ajoin vavahti kookas vartalo rajusti ja kädet puristuivat hurjasti nyrkkiin, mikä todisti, ettei hän mitään suloisia unia nähnyt. Mutta kukaan ei vakoillut hänen nukkumistaan ja uniansa, ei askelen ääni eikä airon loiske kuulunut tähän piilopaikkaan. Päivä jo meni mailleen, kun Daniello havahtui unestaan. Hänen täytyi pari silmänräpäystä miettiä, kuka ja missä hän oli. Unissaan hän jo oli ollut nuoren Chiara Cornaron kanssa ulkona ulapalla Tre Porti'n luona ja taistellut raivokkaita aaltoja vastaan, joita meri siellä syöksi laguuniin. Kun hän nyt nosti päätänsä, näki hän kappaleen San Maurizion holvisiltaa, jolla ruttovalkea paloi, ja siitä hän huomasi vielä olevansa Veneziassa.
Hän tarvitsi kuitenkin ainoastaan muutaman minuutin tointuakseen täydellisesti. Nyt oli tehtävä mitä hän oli päättänyt uskaltaa. Kylmänä ja lujana hän vielä kerran illan hämärässä tarkasti gondolinsa varustukset, irroitti sitten veneen rannasta ja vei sen lähimmän nurkan taitse leveään kanavaan, jonka varrella Palazzo Morosini'n vesiportti oli. Muutamalla askelella hän oli suljetun portin luona. Hän kolkutti erikoisella tavalla, jonka vain talon uskotut tunsivat. Palvelija, joka ei ollut Agostino, avasi, kun gondolinsoutaja oli maininnut nimensä, ja otti tulijan vastaan yrittämättä salata kummastustaan. Gondolinsoutaja sanoi vain: "Minun on tehtävä hänen ylhäisyydelleen signor Alviselle tärkeä ilmoitus, joka ei siedä viivytystä." Sitten hän astui peremmälle käytävään, joka oli melkein pimeä, kun taas ulkona punertava iltarusko valaisi kanavaa ja Campo San Stefanon muureja. Portinvartia vastasi äreästi, viitaten muutamaan sivuhuoneeseen: "Mene tuonne ja peseydy ensin." Hän toi Daniellolle vadin, jossa oli vettä ja viinietikkaa, ja piti tarkoin silmällä toimitusta, kun gondolinsoutaja pesi kasvonsa ja kätensä. Sitten hän otti hopeisen suitsutusastian, jonka sisällyksen sytytti. Väkevä ryydinhaju levisi astiasta. Portinvartia kulki ryiskellen tulijan ympäri muutamaan kertaan ja sanoi vihdoin: "No riittäköön nyt, jollet tule erittäin pahalta kadulta."
"Olen koko iltapäivän nukkunut ulkona gondolissani", murahti Daniello vastaukseksi. Heilautettuaan suitsutusastiaa viimeisen kerran portinvartia viittasi, että hän sai nousta portaita ylös. Nelikymmen-askelisten portaiden keskikohdalla tuikutti yksinäinen vahakynttilä pronssisessa jalustassa, ja ylhäällä talon herran huoneiden luona paloi toinen. Kesti vain muutaman minuutin, ennenkuin Daniello sai astua sisään, mutta näinä minuutteina hän tunsi veren jyskyttävän ohimoissaan, ja hän kopeloi asetta, jonka oli kätkenyt poveensa.
Huone, johon palvelija käski hänen astua, oli sekin vain heikosti valaistu. Upean lukupöydän äärestä, jolla pyhän Augustinuksen "Tunnustukset" ja monenmoisia hartauskirjoja oli levällään, käännähti talon herra sisälle astuvaan Danielloon päin. Alvise Morosini oli samoin kuin gondolinsoutajakin keski-ikäinen mies. Hänen vartalonsa oli keskikokoinen, jäsenensä hennot, miltei sirot, päänsä kapea, tukkansa tuuhea, punervanvaalea; samanvärinen komea poskiparta ja tuuheat kulmakarvat antoivat ylimyksen kasvoille päättäväisemmän ilmeen kuin pehmeät piirteet ja harmaat, samalla kertaa tutkivat ja selittämättömät silmät. Nyt näkyi signor Alvisen kasvoilla mielipahan varjo, jonka Daniellon tulo oli synnyttänyt. Senaattori havaitsi ensi silmäyksellä, että tuo jättiläiskokoinen mies, joka teki kömpelön yrityksen kumartaa syvään, oli tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, — hän peräytyi tahdottomasti askelen, jonka ensin oli astunut Danielloa kohti. Sointuvalla, omituisen hillityllä äänellä hän samalla kysyi: "Daniello Barozzi, mikä sinut tuo minun luokseni?"
"Velvollisuus, jalo herra. Minun on ilmoitettava, että toverini Andrea Rotto on kuollut hirveään ruttoon."
"Ja sinä tulet vainajan luota tänne?" kysyi kymmenen-neuvoston päämies. Ääni ei ollut kovempi, mutta siinä tuntui kuitenkin uhkaava suuttumuksen sointu.
"Anteeksi — siitä on jo kulunut yö ja päivä, ja minä tulen luoksenne niinkuin tällaisena aikana on soveliasta. Osaan kirjoittaa ja olisin senvuoksi voinut kirjeellisestikin antaa tiedon Andrea raukan kuolemasta, mutta hän jätti minulle vakavan tehtävän, vaatimuksen esittämisen teille, herra!"
"Vaatimuksen?" toisti Alvise Morosini hämmästyneenä. Hänen tarkka korvansa erotti, että Daniello puhui toisin kuin ennen; hänen silmänsä leimahti omituisesti, hän nosti päänsä tutkiakseen tarkemmin gondolinsoutajan kasvoja. Mutta niin nopea kuin hän olikin — Daniello, joka oli kaksitoista tuntia odottanut vain tätä hetkeä, ennätti ennen paljonkokeneen miehen epäluuloa. Salaman nopeudella ja vankan ruumiinsa koko painolla hän heittäytyi signor Alvisen päälle, hänen vasen kätensä puristi senaattorin niskaa ja oikealla hän välkytti kaksiteräistä tikaria voitetun silmäin edessä. Signor Alvise sai tyrmistyneenä suustaan sanat: "Konna! Hullu!" samalla kuin hänen kätensä yritti tehdä ristinmerkkiä.
"Jos huudatte ettekä ota kuunnellaksenne minua, niin isken! Ase riittää meille molemmille!" sanoi Daniello kiristäen hampaitaan. "Vain yhtä teiltä tahdon — mutta se minun täytyy saada, kurjan sieluni tähden, Andrean tähden, joka muuten joutuu kadotukseen. Antakaa minulle nuori Chiara Cornaro, muuten emme tästä huoneesta hengissä lähde!"
Daniello tunsi, miten signor Alvise kiemurteli hänen käsissään, ja hän painoi käskijänsä päätä yhä alemmas. Käheällä äänellä, mutta niin selvästi, että voitettu sen hyvin kuuli, hän toisti: "Teidän täytyy jättää Signorina Chiara minun haltuuni. Häntä ei saa murhata, niinkuin hänen isänsä murhattiin!"