Kun Daniello kolmatta tai neljättä kertaa verkalleen kiersi palatsia, tuli hetki, jota hän kauan oli odottanut. Eräs Morosini'n palvelijoista, ja lisäksi juuri semmoinen, jonka Daniello tunsi, astui muutamasta talon sivuportista ulos jaloitellakseen hetkisen kirkkaassa auringonpaisteessa, joka ikäänkuin kaupungin kurjuutta ilkkuen lepäsi Venezian yllä. Ripeästi ja ennenkuin palvelija ennätti väistyä, kuten näinä onnettomuuden aikoina oli tavallista, gondolinsoutaja astui hänen rinnalleen. "Älkää pelätkö, Agostino", sanoi hän äänekkäästi, "minä tulen terveestä kaupunginosasta. Fondaco dei Servi'n tienoo on joltisestikin säästynyt taudilta. Tahtoisin vain tietää, voinko päästä hänen ylhäisyytensä signor Alvisen puheille — ja tokko taloonne uskaltaa tulla."
"Mistä minä tiedän?" vastasi palvelija äreästi. "Me elämme kummallisesti tätä nykyä. Kun rutto ilmestyi, lähetti hänen ylhäisyytensä signor Alvise kolme neljännestä palvelijoistaan maatiloille Bellunoon — hänen itsensä täytyi jäädä tänne valtiotoimien takia. 'Mitä vähemmän väkeä talossa, sitä pienempi vaara', kuulin omin korvin hänen sanovan. Ja: 'Minun paikkani on dogipalatsissa, eikä rutto hevillä astu sen kynnyksen yli', vastasi hän minulle, kun pyysin, ettei hän niin arkailematta joka päivä liikkuisi ulkona. Ja nyt…"
"Ja nyt?" toisti Daniello jännittyneenä ja luuli tuokion, että taivas oli hänen tuumalleen erikoisen suosiollinen ja että valtioinkvisiittori oli sairastunut ruttoon.
"Nyt hän itse ei ole viiteen päivään astunut kynnyksemme yli muuten kuin mennäkseen San Stefanoon, ja siellä ylhäällä hän sitten kykkii rukoillen kotialttarinsa edessä ja sulkeutuu sielunpaimenensa kanssa tuntikausiksi lukon taa. Ja vaikka hän on noin kuolemanpelon vallassa, niin hän tuottaa ruton saastuttamasta Palazzo Cornarosta Rio Polon varrelta signor Orlandon neljäntoistavuotiaan tyttären — sen isä oli tuo jumalaton tuhlari, joka olisi vaikka Suuren kanavan täyttänyt sekiineillä, jos hänellä vain olisi ollut niitä tarpeeksi — niin, tuo tytön hoitajineen ja kamarineitsyineen tänne ja laitattaa hänelle ruokapöydän kuin kuningattarelle ikään. Kun me rohkenimme tehdä vastaväitteitä, kääntyi hän ankaraksi ja antoi meidän valita, tahdoimmeko mennä vaiko mukisematta jäädä. Kaksi meni, minä ja Pasquale ja pari muuta jäimme. Eihän tässä lopulta ole missään turvattu, ja kukapa huonoina aikoina mielellään kääntää herralleen selkänsä? Mutta sen minä sanon, että paholaisen härnäämistä tuo signor Alvisen menettely on!"
"Taivas sen tietäköön!" huudahti Daniello aivan unohtaen itsensä. Agostinon kummasteleva katse palautti hänet kohta järkiinsä, ja hän lisäsi ripeästi: "Mutta nuori signorina Chiara? Onko hän edes terveenä, eikö teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä?"
"Mitä me hänestä?" pauhasi palvelija edelleen. "Kuka tässä tietää edes itsestään, saati sitten muista, onko kenet tauti merkinnyt vai ei? Se on semmoinen surkea, itkusuinen tyttöriepu. Yhtä uljaana ja pöyhkeänä kuin isä esiintyi, yhtä arkana tytär katselee ympärilleen — luulenpa, ettei hän ole siitä päivin kuin kevytmielinen isänsä katosi näiltä mailta tehnyt muuta kuin vuodattanut kyyneliä. — Mutta tehän, Daniello, pyritte meidän herran puheille, eikö niin?"
"En, en vielä", vastasi gondolinsoutaja nopeasti. "Minusta tuntuu, ettei jalo signor Alvise tätä nykyä tahdo, että häntä asioilla häiritään, enkä minäkään halua tulla kahta kertaa. Parin tunnin kuluttua toivon tietäväni jotakin, mitä en nyt vielä voi kertoa. Tulen senvuoksi illalla pyytämään puheillepääsyä."
"Ja aiotte kai siihen asti maleksia ympäri kaupunkia?" kysyi Agostino ärtyisesti. "No niin, ilmoittautukaa sitten suoraan portinvartialle, kun illalla tulette. Täytyyhän toki suoda kumppanillensakin osa vaarasta, johon nykyään aina joutuu vanhoja tuttuja tavatessaan."
Palvelija katosi nopeasti takaisin palatsiin; Daniello kuuli hänen huolellisesti työntävän eteen kaikki sivuportin salvat. Gondolinsoutaja palasi siihen varjoisaan ja hiljaiseen kulmaukseen, missä hänen gondolinsa oli koskemattomana paikallaan. Se, mitä Daniello Barozzi oli saanut kuulla, oli herättänyt hänessä valveille kaikki tuskat, joita hän menneenä yönä oli tuntenut. Jälleen hän näki edessään vuoroin kuolevan toverinsa, vuoroin Orlando Cornaron tuskaiset kasvot. Hän oli elänyt neljänkymmenen vuoden ikäiseksi ja aina huolehtinut vain siitä, mikä lähinnä oli, päivästä päivään tehnyt mitä hän itse ja muut sanoivat hänen velvollisuudekseen. Mutta nyt hän oli yhtäkkiä muuttunut ja kauhistui kaikkea, mitä oli tähän asti pitänyt pyhänä maailman järjestyksenä; ajatus, että hän kenties oli tarjonnut kätensä ilmeisen rikoksen palvelukseen, välähti hänen mielessään ja enensi katumusta, jota hän tunsi.
Keskipäivä oli ohitse; Daniello tunsi voimainsa alkavan vaipua. Hän heittihe jälleen veneensä pohjalle, söi mukaansa ottamistaan eväistä ja joi virkistyksekseen kulauksen viiniä. Sitten hän mietiskeli Agostinon kertomusta tämän ylvään palatsin herrasta, jonka asumuksen mustuneita, ikkunattomia takaseiniä hän lakkaamatta katseli. Oliko tuo ylpeä patriisi teeskentelijä vai pelkuriko, joka ei uskaltanut katsoa kuolemaa silmiin, vaikka oli niin monta syyllistä ja syytöntä toimittanut päiviltä pois? Gondolinkuljettaja, niin karkealuontoinen kuin olikin, ei ollut tähän saakka koskaan vihannut ketään ihmistä. Alvise Morosini'a hän nyt vihasi kaikesta sydämestään; oli kuin hänen verensä hillitty aalto olisi rajusti kuohahtaen särkenyt sulkunsa. Tuon kymmenen-neuvoston miehen syy oli, ettei Andrea ollut eronnut elämästä rauhassa Jumalansa ja itsensä kanssa ja että hän, Daniello, nyt tässä vaani sopivaa hetkeä saadakseen panna henkensä alttiiksi katumuksen työssä.