"Herra varjelkoon, hänen hoitajansa ja kamarineitsyensä ovat mukana!" vastasi Gemma rouva närkästyneenä. "Signor Orlando — Jumala hänelle anteeksi antakoon — on huonosti hoitanut omaisuuttaan, mutta niin rutiköyhiä emme sentään ole, ettei lapsi raukalla olisi ketään, joka hänelle ojentaisi auttavan kätensä."
Daniello ei halunnut enää kuulla mitään. Hän oli kysellyt mitä yksinkertainen eukko tiesi, ja joka hetken viivytys tuntui hänestä tuhoisalta. Hän pakottautui vielä lausumaan: "Sitten menen tarjoamaan palvelustani sinne, missä nuori valtiattarenne oleskelee. Veli Paolo tulee ihmeisiinsä kuullessaan, ettei signorina Chiara enää ole täällä. Jääkää hyvästi, Gemma rouva!"
"Emme tunne teidän veli Paoloanne enemmän kuin teitäkään!" huusi vanhus menijän jälkeen. Pitkä keskustelu, joka loppui samaan nimeen, millä oli alkanutkin, oli vihdoin ruvennut pelottamaan häntä. Suuttuneena hän sanoi itsekseen: "Totena pysyy, että kieli tarvitsee Veneziassa hyvinäkin aikoina kolme kaitsijaa, mutta huonoina pitäisi niitä olla kolmekymmentä."
Daniello, astuessaan raskain askelin hitaasti portaita alas, ei enää kuullut mitä ylikerroksessa puhuttiin. Hänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin sille ajatukselle, että Alvise Morosini halusi Cornaron perheen perikatoa ja tahtoi käyttää kauhean taudin aikaa hyväksensä tuhotakseen syyllisen-syyttömän Orlandon viattoman lapsenkin. Masentunut mies unhotti kokonaan, miten nuori hänen katumuksensa ja halunsa sovitustyöhön oli, ja tunsi vain olevansa menettämäisillään kumpaisenkin hedelmän. Sama käskijä, joka oli tehnyt onnettoman Andrean ja hänet itsensä vikapäiksi Orlando Cornaron murhaan, tahtoi nyt toisella rikoksella, johon ei tarvinnut mitään apulaista, riistää häneltä toivon saada raskas syyllisyytensä sovitetuksi.
Epätoivoinen viha täytti Daniellon mielen. Mutta ajatellessaan ylhäisen valtioinkvisiittorin kaikkivaltaa ja omaa alhaisuuttaan ja mitättömyyttään hän sai selvänäköisyytensä ja luonteensa vanhan päättäväisyyden takaisin. Chiara Cornaron hän tahtoi pelastaa Alvise Morosini'n, kymmenen-neuvoston ja koko tasavallan uhallakin, mutta hän sanoi itselleen, että oli olemassa vai yksi todellisen pelastuksen tie: pako uhatun lapsi paran kanssa, mihin lapsen nykyinen vartia oli pakotettava antamaan suostumuksensa.
Astuessaan gondoliinsa ja soutaessaan typötyhjää kanavaa alas hitaammin kuin tullessaan Daniello herkeämättä mietti, mitä hänen ensinnä oli tehtävä. Astuipa hän minkä askelen tahansa päämaaliaan kohden, joka askelella hän pani henkensä vaaraan. Ja niin vähän kuin hän tästä elämästä enää valittikin, kauhistutti häntä uhkaava mahdollisuus, että hän kenties saattoi vetää omaan turmioonsa muassaan lapsenkin, jonka hän kuitenkin tahtoi pelastaa elämälle ja onnelle. Odottaessaan, että suojeluspyhimyksensä San Rocco tulisi valaisemaan hänen ymmärrystänsä, oli hänellä vain kaksi mahdollista tehtävää: valmistaa asunnossaan, missä hän ei ollut käynyt sitten eilisaamun, kaikki pakoa varten ja pitää sopivasta paikasta Palazzo Morosini'a silmällä. Daniello Barozzi myönsi itsekseen, ettei hänellä onnellisempina päivinä kuin nykyisinä olisi ollut pienintäkään menestyksen toivetta. Nyt, tässä kurjuudessa, johon ruttotauti oli syössyt Venezian, tässä puolittaisessa sekasorrossa, joka oli tullut kaupungin entisen lujan järjestyksen sijaan, jokaisen yksityisen pelätessä omaa henkeänsä, saattoi hurjinkin uhkayritys onnistua. Ja miksi ei taivas viattoman lapsen tähden tulisi hänen katumuksensa avuksi?
Kun Daniello siinä mahdollisimman kiireesti teki valmistuksia, juolahti hänen mieleensä, että hän tuskin oli nähnyt tyttöä, joka näin yhtäkkiä oli täyttänyt hänen ajatuksensa ja jonka hyväksi hän mielellään tahtoi uhrata henkensä. Liiankin selvästi hän vain muisti, että hän toverinsa Andrean kanssa oli kaksi kertaa, pari kolme kuukautta tuon kolkon yön jälkeen, tavannut Cornaron gondolin ja nähnyt sen ikkunoiden takana kultakutrisen, kumaran pään, johon Andrea oli tyrmistyneenä viitannut. Silloin hän oli suuttunut ja kiivaasti soimannut toveriansa, joka saattoi niin säikähtää kalpeata vaaleatukkaista lasta. Ja nyt hän ei muuta pyytänyt kuin nähdä tuon lapsen kasvot hymyilevinä ja suojella vaaroista tuota vaaleakutrista päätä. Andrean viimeinen tahto täytti Daniellon sielun, ikäänkuin hänellä ei olisi koskaan muuta toivetta ja tahtoa ollutkaan.
Synkässä nuorenmiehen asunnossaan Fondaco dei Servi'n takana hän viipyi tuskin tuntiakaan. Hän haali kokoon kalleutensa, mitä hänellä oli, ja iloitsi sydämessään varovaisuudestaan, että oli muuttanut suuren osan säästöistään hyviksi jalokiviksi eikä ollut säilyttänyt niitä raskaana kultana. Jo ennenkin hän oli joskus tullut ajatelleeksi pakoa, joka kerran kenties saattoi käydä välttämättömäksi — mutta toisenlaistapa pakoa hän oli tuuminut kuin tämä oli, jota hän nyt valmisteli. Huolellisesti ja ottaen viisaasti laskuun kaikki mahdollisuudet hän varusti gondolinsa elintarpeilla, joita hänellä oli varastossa tai joita hän naapuristosta sai ilman vaaraa kokoon, muistipa hän varata peitteitäkin ja muita mukavuuksia nuorta suojattiansa varten. Itselleen hän ei unohtanut ottaa hyvää brescialaista tikaria, jonka kätki mustan hihaliivinsä alle. Heti kun oli valmis, hän jätti huoneen, jossa oli monta vuotta asunut, ja koko muun omaisuutensa taakseen niin tyynenä, kuin olisi aikonut illalla palata, vaikkei hän muuta toivonut kuin ikiajoiksi päästä näkemästä sitä huonetta ja kaupunginosaa, mistä nyt lähti.
Tarpeetonta oli Daniellon nyt hakea ahtaimpia ja syrjäisimpiä vesiteitä päästäkseen Palazzo Morosini'n luo, sillä leveätkin kanavat olivat keskellä päivää yhtä tyhjät kuin hämärissäkin. Rannoilta kajahteli yksinäisten häipyvien askelten ääniä, siellä-täällä marssi tahdissa slavonialaisia sotureita, joita hallitus oli lähiseuduilta tuottanut kaupunkiin ehkäistäkseen epätoivoisten asukkaiden mellakoita ja julkista rosvousta. Suuret roviot paloivat taas kaikilla silloilla ja kaikissa kulmissa, ja kokonaiset talorivit olivat kattoa myöten savun peitossa. Ajoittain kajahti läpi hiljaisuuden kauas kuuluva huuto: "Varokaa — varokaa!" jolla ruumiinkorjaajat ilmoittivat kamalain alustensa tulon. Vielä eilen oli Daniello välinpitämättömänä laskettanut ruumisveneitten sivuitse eikä tartunnan vaara ollut häntä paljoakaan huolestuttanut; mutta tänään hän väisti ja peräytyi huolellisesti, hänen elämänsähän ei enää kuulunut hänelle itselleen, vaan toiselle. Tuo jäyhä mies, joka, niin kauan kuin muisti, oli rukoillut vain huulillansa, tunsi tänään sydämensä syvyydestä nousevan nöyrän rukouksen: suo minun vielä säästyä niin kauan, että ehdin sovittaa sen yön, jona olin San Andrea dell' Lidon edustalla.
Hämärässä kanavankulmauksessa suuren Palazzo Morosini'n takana Daniello kiinnitti gondolinsa rantaan ja astui maalle saadakseen mikäli mahdollista tiedon asiain tilasta. Hän ei ollut täällä niin vieras, ettei olisi rohjennut näyttäytyä, ja toverinsa Andrean kuolema antoi hänelle riittävän tekosyyn lähestyä vaikkapa itse signor Alvise Morosini'a. Mutta hän halusi kuitenkin ensin saada tietää, missä nuori Chiara Cornaro oleskeli, ja harkita niitä esteitä, jotka mahdollisesti olivat hänen tuumansa tiellä. Terävällä katseella hän mittaili suuren rakennuksen muureja, ikkunoita ja portteja kiertäessään sitä kävellen tuntikauden pitkin niitä kapeita rantakaistaleita, jotka ympäröivät taloa kolmelta puolelta. Hän oli varma, ettei yksikään katse sisältä tavannut häntä, ja siinä kävellessä hänen suunnitelmansa yhä selveni. Ei epäilystäkään hänellä ollut tuumansa oikeudenmukaisuudesta, ei pelon värettäkään hän tuntenut itsensä vuoksi. Pahimmassakin tapauksessa, ellei hänen onnistunut voittaa senaattoria ja kuoleman uhkauksella pakottaa häntä hyvyyden tielle, jäi hänelle kuitenkin aikaa pistää kuoliaaksi ensin hänet ja sitten itsensä. Oli varsin luultavaa, että signor Alvise oli Cornaron perheen pahin vihamies ja ainoa, joka tahtoi lähettää viattoman lapsen samaa tietä kuin isän. Aina kun gondolinsoutaja tätä mahdollisuutta ajatteli, peitti äkillinen hehku hänen kalpeat, päättäväiset kasvonsa ja niskansa. Häntä halutti syöksyä palatsiin ja signor Alvisen huoneihin vieviä portaita ylös. Mutta hän malttoi mielensä; ellei hän muuta voinut kuin kostaa, oli hänellä vielä aikaa riittämään asti.