"Mikä se veli Paolo on miehiään?" sanoi hän aluksi empien, mutta puhuessaan hän vähitellen vilkastui ja kiihtyi. "Mitä satuja hän teille juttelee? Cornaron talosta ei ruton ole tarvinnut karkoittaa joutilaita palvelijoita, sillä useimmat ovat kääntäneet onnettomuudelle selkänsä jo heti sen jälkeen kuin hänen ylhäisyytensä signor Orlando oli kadonnut joko ulkomaille tai hautaan. Jäljelle jääneistä harvoista on tosin Fabiano parka, gondolinsoutaja, kaksi päivää sitten kuollut. Vartiamiehet ovat varmasti tietävinään, että onneton on kuollut ruttoon. Mutta meidän vanha tohtorimme tietää sen asian paremmin — Fabiano suri herransa ja tämän jalosukuisen perheen kohtaloa niin, että kyllästyi elämäänsä. Minä itsekin voisin millä hetkellä hyvänsä mennä maata ja kuolla, ruton minua viemättä. Täällä he nyt ovat autiossa talossa käryttäneet joka paikan, mihin Fabiano on jalallansakaan astunut, ja polttaneet peitteet, vuoteet ja talouskalut, molemmat gondolit ja airot, kaiken minkä käsiinsä ovat saaneet. Ikäänkuin emme jo olisi olleet tarpeeksi paljailla tässä suuressa palatsissa!"
"Koska siis Fabiano — Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen — on kuollut, tarvitsee signorina sitä suuremmalla syyllä hyvän gondolinsoutajan!" keskeytti Daniello vanhuksen puhetulvan. "Viekää minut hänen luoksensa, hänen hoitajansa luokse; antakaa minun mennä ilmoittautumaan!"
"Chiara Cornaro ei nykyään tarvitse gondolinsoutajaa, ja kuka tietää tarvinneeko koskaan!" sanoi vanhus kiivaasti. "Lapsi parka eli totta kyllä huonoissa oloissa tässä tyhjäksi ryöstetyssä talossa, mutta hän oli kuitenkin kotonaan ja me kannoimme häntä käsillämme! Pyhä neitsyt häntä nyt suojelkoon ja varjelkoon! Jumala tiesi mitä he hänelle aikovat tehdä. Jos hän saa elää, olisi hän täällä yhtä hyvässä turvassa rutolta kuin sielläkin — niin totta kuin nimeni on Gemma Maura!"
Daniello, joka oli jännityksen ja sisäisen tuskan valtaamana kuunnellut vanhuksen puhetta, puuskahti rajusti: "Eikö signorina Chiara ole enää tässä talossa? Missä hän sitten on — ja kuka on antanut hänelle huonon neuvon luopua tällaisena aikana viimeisestä turvapaikasta, oman kodin suojasta?"
Vanhus mitteli puhujaa yhtä epäluuloisin katsein kuin äskenkin. Hänen terävä silmänsä oli huomannut vieraan miehen kasvoissa kärsivän levottomuuden, jota hän ei osannut selittää. "Kun veli Paolonne on teille kertonut niin paljon, niin miksi hän on jättänyt sanomatta, että madonna Chiara on viety Morosini'n palatsiin, ollakseen siellä paremmassa turvassa taudilta kuin täällä?"
Daniello loi niin kammottavan tuikean katseen vanhaan emännöitsijään, että tämä peräytyi pari askelta kohden ovea, josta oli tullut. Mutta gondolinsoutaja oli tuossa tuokiossa jälleen hänen vieressään, laski kätensä raskaasti hänen olkapäällensä ja sanoi väkinäisesti hillityllä äänellä: "Missä lapsi on, kenen talossa? San Stefanon Alvise Morosini'n luonako? Jumalan laupeuden tähden, sanokaa, että valehtelitte, tai puhukaa koko totuus!"
"Te tiedätte totuuden!" huudahti nainen. — "Jos tuo jalo lapsi on teille niin suurenarvoinen — vaikka en muista teitä koskaan nähneeni tässä talossa ja kaikkein vähimmin silloin, kun signor Orlandon katoaminen saattoi meidät suureen hätään — niin menkää itse katsomaan Palazzo Morosini'in. Lapsi raukalla näkyy olevan pelkkiä ystäviä, joista hän isänsä eläessä ei tiennyt mitään! Signor Alvise ei ole milloinkaan tuttavana käynyt talossamme, silloin kun täällä vielä vieraita nähtiin — hän on vain kerran ollut signor Orlandon luona, ja meidän herra parkamme tuli, saatettuaan kävijän palatsimme portaille, niin kalpeana takaisin, ettemme olleet häntä sellaisena nähneet muulloin kuin vihanpuuskassa. Mutta sen jälkeen kuin signor Orlandoa ei ole kuulunut takaisin matkalta, jolle hänen serkkunsa, korkea-arvoinen dogi, oli hänet kutsunut, alkoi signor Alvise Morosini esiintyä tämän talon herrana. Hänen käskynsä leikkasi meille leivän ja mittasi viinin, hän määräsi vanhan Lucan, hovimestarin, tulemaan kerran kuussa Sala della Bussoleen ja vaati häneltä tiliä joka kolikosta, ikäänkuin me olisimme tuhlanneet signor Orlandon omaisuuden."
"Ja hänen ylhäisyytensä Morosini otti luoksensa vainajan tyttärenkin?" kysyi Daniello väkinäisesti.
"Vainajan? Kuka on sanonut, että signor Orlando on vainaja? Me toivomme vielä joka hetki herramme palaamista!" vastasi vanhus ja katseli yhä enenevällä vastenmielisyydellä vierasta. "Signor Alvise ei ennen paljoa välittänyt signorina Chiarasta, antoi vain Lucalle ne pari sekiiniä, jotka tarvittiin lapsi paran vaatteisiin ja helyihin, mutta nyt hän yhtäkkiä, kolme päivää sitten, tuli ja riisti lapsen hänen isäinsä kodista."
"Onko lapsi viety yksin, aivan yksin hänen taloonsa?" kysyi Daniello jälleen rajusti.