Kun aamu vihdoinkin alkoi sarastaa korkeiden kattojen välitse ja pari pöllöä, joilla oli onkalonsa kanavan synkkien palomuurien takana, lensi pesäänsä, ponnahti Daniello pystyyn niin äkillisellä liikkeellä, että samea kanavan vesi pärskähti gondolin laitojen yli. Leimauksena selvisi hänelle päätös ennen päivänkoittoa: "Andrea osui ainoaan, mikä vielä on jäljellä: täytyy hyvittää mitä olemme rikkoneet! Signor Orlando jätti jälkeensä lapsen! Se on kenties turvattomana tänä onnettomuuden aikana, talon palvelijat ovat kenties lähteneet pakoon. Tahdon pitää huolta Cornaron lapsesta ja uhrata sen hyväksi joka hetken, mikä on elämästäni jäljellä, joka sekiinin, mitä minulla on!"
Hän seisoi suorana gondolissaan; aamun sarastus valaisi kasvoja, jotka olivat kalpeammat ja uurteisemmat, mutta myös tyynemmät kuin edellisenä iltana. Yhtäkkiä hän kärsimättömästi loi katseensa pitkin kanavan suuntaa; sisäinen pakko ajoi häntä lähtemään pois ja astumaan ensimäisen askelen sillä tiellä, jonka hän nyt näki edessään, — ja kuitenkin hänestä tuntui, kuin taikavoima vielä pidättäisi häntä täällä. Hänen täytyi päästä varmuuteen siitä, että hänen onneton toverinsa edes sai leposijan jossakin niistä suurista haudoista, joita San Michelen saarelle oli kaivettu ruton uhreja varten. Siksi hän viivytteli, ja sillaikaa valkeneva aamu paljasti hänen ympärillään mustuneet kiviseinät ja punaristiset ovet. Kaikki talot näyttivät yhtä kuolleilta ja autioilta kuin Andreankin. Ei askeltakaan kuulunut, ei näkynyt ihmiskasvoja yhdessäkään ikkunassa. Vielä kului hetki, ja hämärä hälveni hälvenemistään, ennenkuin vihdoinkin alkoi kuulua airojen loisketta. Daniello tunsi siitä laahaavasta tavasta, millä raskasta venettä soudettiin, että ruumiinkorjaajat olivat aamukierrollaan. Hän huusi heille jo etäältä, viitaten Andrean oveen, että hänen toverinsa oli jo kuollut.
"Käykää häneen käsiksi hellävaraisemmin kuin tapanne on ja asettakaa hänet ainakin niin, että hän saa kappaleen maata itselleen. Viereisessä pihassa on myöskin ruumis — en tiedä miehen vai naisenko — vesisäiliön luona! Panen teille sekiinin tähän rannalle, jotta teette tehtävänne hyvin. Jos näen, että olette tehneet enemmänkin Andrea Rotto paran hyväksi, niin saatte pari kolme kultakolikkoa lisää. — Tiedättekö miten on laita Rio Polon varrella olevissa taloissa?"
"Kuten kaikkialla, Daniello!" vastasi toinen naamioiduista soutajista. "Melkein joka talossa on ollut tahi on rutto. Se on eilisestä lähtien vain yltynyt kaikissa kaupunginosissa; ainoastaan Castellani'n puolella on hieman paremmin laita, jos sieltä tahdotte etsiä asuntoa."
Kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja teki torjuvan liikkeen. Hän jäi vielä hetkeksi paikalleen ja katseli surumielin, kuinka hautaajat, huolellisemmin kuin tapansa oli, kantoivat veneeseensä Andrean ruumiin, jonka olivat käärineet hänen kuolinvuoteensa peitteeseen. Sitten hän asetti aironsa paikoilleen ja pani gondolinsa liikkeelle. Hän tuskin tiesi, mitä hänen oli aluksi tehtävä, ja hänen, kasvoillaan kuvastui yhtaikaa kalvava katumus ja synkkä päättäväisyys.
Daniellon kuljettua pitkin Rio Feliceä ja Suuren kanavan poikki oli päivä kokonaan valjennut; kaupungin yllä kaareili ruusunpunerva, heleänkirkas taivas. Mutta missään eivät ikkunaluukut ja ovet auenneet uutta päivää vastaanottamaan. Pitkin rantoja asteli pieniä vartia-osastoja, toisin paikoin kokosivat järjestyksenvalvojat, joiden toimeksi oli annettu ruttosavujen sytyttäminen, puita ja katajanoksia läjään. Suuri kanava, joka muulloin oli tähän aikaan päivästä niin vilkasliikkeinen, oli nyt lohduttoman autio, katsoipa minne hyvänsä. Pari tuollaista kammottavaa mustalippuista venettä, jotka olivat keränneet taloista yön aikana kuolleiden ruumiit, kulki verkalleen kanavaa alas; jokunen gondoli, jossa istui lääkäreitä tai pappeja, liukui ohi. Missä Daniello vain näki ihmiskasvot, oli niissä surun tai pelon leima; entistä äänettömämpiä olivat ne hiljaiset kulkuväylät, joihin hän jälleen ohjasi veneensä ja joita myöten hän pyrki Palazzo Cornaroa kohti. Hän oli vain muutaman silmänräpäyksen ajaksi keskeyttänyt soutunsa solmiakseen vyöhönsä kukkaron, missä oli Andrean perintö, muistaessaan, että hänen täytyi poistua gondolistaan. Ja soutaessaan ripeästi päämaaliansa kohden hän tunsi, että päätös, jonka hän oli tehnyt, antoi hänelle jonkinlaista uhmaavaa elämänhalua.
Mutta pianpa tämä hänen uusi rohkeutensa lannistui, kun hän jo kaukaa huomasi, että Palazzo Cornaro näytti yhtä autiolta ja hyljätyltä kuin muutkin suuret talot Rio Polon varrella. Daniellosta olisi tuntunut paremmalta, jos slavonialainen vartioväki pertuskoineen olisi ollut estämässä hänen maallenousuansa, kuin että portaat olivat tyhjät, aamutuuli viuhui suuren rakennuksen ammottavien akkunoiden läpi, ja taiteellisesti koristetut rautaiset portinpuoliskot olivat selkoselällään. Hän oli viimeisen puolen tunnin ajan vaivannut päätänsä ajattelemalla miten pääsisi palatsiin sisälle ja nuoren signorina Chiara Cornaron puheille. Mutta nyt ei kukaan estänyt maallenousua eikä palatsiin-menoa. Hämmästys valtasi hänet. Näytti aivan kuin rutto jo olisi tehnyt täällä tuhotyönsä ja talo olisi avoinna vain siksi, ettei siellä enää asunut ketään. Daniello luuli, että se pelastava käsi, jonka hän syyllisyydentuntonsa viheliäisyydessä oli nähnyt yläpuolellaan, nyt häipyi pois. Hän, tottunut gondolinsoutaja, ohjasi veneensä niin kömpelösti ja kovalla vauhdilla vasten palatsin rantaporrasta, että oli vähällä suistua kannelta kanavaan. Häntä kammotti, kun hän esipihasta sisälle katsoessaan näki rivin avoimia ja aivan tyhjiä huoneita, joissa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Nopeasti hän nousi portaita ylös ja näki ylhäälläkin avoimia ovia ja tyhjiä huoneita, jotka jo pitkän aikaa olivat olleet asumattomina. Vain yksi ainoa ovi, porraskäytävästä oikealle, näytti olevan lujasti suljettu, ja ennenkuin sisään-tunkeutunut ehti päättää, kolkuttaako ovelle vai koettaako väkivoimalla avata se, olivat hänen askelensa, jotka kaikuivat tyhjässä marmorikäytävässä, ilmaisseet hänen tulonsa, ja sisästä kuului ääni: "Kuka täällä on? Kuka te olette? Mitä haette?"
"Signorina Chiaran tähden, avatkaa!" huusi Daniello, joka vasta nyt ensi kerran älysi, kuinka tavaton hänen pyyntönsä oli tällaisenakin aikana. Ei kukaan täällä saanut aavistaakaan, mikä hänen palvelus-intonsa todellinen syy oli. Mutta peloton ja ovela kun oli, hän luotti onnelliseen sattumaan, paaluun, johon saattoi sitoa itsensä kiinni, kuten hän ammattikielellään sanoi. Ja semmoisen hän kohta löysikin: ovi, jonka takaa kysymys oli kuulunut, aukesi, vanhan naisen valkotukkainen pää, jota peitti nunnan päähineen kaltainen tumma myssy, tuli näkyviin, ja ääni toisti huomattavan kärsimättömästi kysymyksen: "Kuka te olette ja mitä meistä tahdotte?"
"Minut lähettää veli Paolo, teatiini!" vastasi Daniello, joka sattui oikeaan aikaan muistamaan rippi-isänsä nimen. "Hän on kuullut, että Cornaron talosta on paljon palvelijoita karannut ja että gondolinsoutaja on kuollut. Minä olen Daniello Barozzi, hyvä gondolinsoutaja, ja olen valmis kaikin tavoin palvelemaan talonne nuorta valtiatarta, niin kauan kuin Jumala minulle suo elon päiviä."
Tarjouksen yllättämänä, mutta ilmeinen epäluulo kasvoillaan vanhus astui saliin, joka tässä jakoi palatsin yläkerroksen kahtia. Hänen silmänsä tarkastelivat Daniellon kalpeita kasvoja.