"He ovat ympärilläni, Daniello — kaikki, kaikki! He vetävät minua alas — tuossa on Orlando Cornaro — hän ei enää rukoile henkensä puolesta — hän käy kimppuuni ja vaatii henkeäni! Armoa, herra — armoa!"
Daniello erotti selvään sanat ja korahdukset niiden välillä. Andrean silmät avautuivat vielä kerran ja tuijottivat tiukasti erääseen huoneen nurkkaan, missä Daniello ei nähnyt muuta kuin tyhjät seinät, mutta mistä kammon kylmyys sittenkin huokui häntä vastaan. Lausumalla Cornaron nimen oli kuoleva manannut esiin kuvan, joka nyt oli hänenkin silmiensä edessä eikä ottanut väistyäkseen. Kysymys, jonka Daniello oli tekemäisillään sairaalle, kuoli hänen huulilleen; Andrean lakastuneet silmät ja jäykästi ojentunut ruumis osoittivat tällä hetkellä kysyjälle, että hänen toverinsa oli huudahtaessaan heittänyt henkensä.
Daniellon ensimäinen liikahdus johtui tahdottomasta itsensäsäilytysvaistosta. Hän hiipi epävarmoin askelin vainajan vuoteen luota ovelle asti, pysähtyi sitten hetkeksi ja kuunteli, eikö Andrea enää herännyt. Silloin hän muisti kumppaninsa viimeisen tahdon ja meni pylvään luo, jolla lamppu vielä paloi. Hän työnsi pylvään voimakkaasti syrjään ja huomasi kivisessä lattiassa helposti sen laatan, jonka alle Andrea oli kätkenyt säästönsä.
Mitä näillä sitten toimitettaisiinkin — ruumiinkorjaajien käsiin, jotka aamulla tulivat tänne tekemään tehtävänsä, eivät ne saaneet joutua. Niinpä Daniello veti esiin raskaan nahkakukkaron, jossa vainaja oli säilyttänyt rahansa, eikä edes viitsinyt siirtää pylvästä entiselle paikalleen. Hän riensi kiireesti huoneesta. Kun hän äkkiä aukaisi oven, lehahti ulkoa huoneeseen lämmin ilmavirta, ja lamppu, jonka liekki jo ennestään oli levottomasti liehunut, sammui oven ja ikkunan välisessä vedossa.
Daniello jätti pimeän huoneen ja Andrean ruumiin taaksensa; ulkona loisti etäältä San Marzialen luona olevalta holvisillalta sammuvan rovion hehku. Mutta ennenkuin oli kiireesti kulkien ehtinyt sinne asti, tyrmistynyt mies pysähtyi. Hän kääntyi ja käveli verkalleen ja empien takaisin sinne, mistä oli paennut. Hän astui gondoliinsa ja heittäytyi lopen uuvuksissa sen pohjalle, niin että aluksen toinen istuin tuli tueksi hänen päänsä alle. Hämärä ajatus nukkua täällä näytti vallanneen hänet. Mutta hän ei sulkenut silmiänsä eikä myöskään tehnyt yritystä karkoittaakseen niitä kiduttavia ajatuksia, jotka toverivainaja oli hänelle heittänyt samalla kuin jätti tuon rahakukkaron, jonka hän juuri oli viskannut gondolin pohjalle, niin että kilisi, ja jonka päällä hän nyt lepäsi. —
Painostava tunne rasitti Daniellon aivoja, ja hänen täytyi miettimistään miettiä, missähän Andrean sielu nyt majaili ja oliko se epätoivo, jonka vallassa onneton oli eronnut elämästä, vasta paljoa kovempien tuskien alkua. Seitsemän vuotta he olivat yhdessä palvelleet kymmenen-neuvostoa ja valtion inkvisiittoreita, eikä hänen enemmän kuin Andreankaan mieleen ollut koskaan juolahtanut kysyä, olivatko ne onnettomat, jotka he aluksestaan hukuttivat syvyyteen, syyllisiä vai syyttömiäkö. Ja niinpä hän nytkin kesken synkkää aprikoimistaan vielä kerran uhmaten intti: "Mitä me olemme, että meidän pitäisi vastata Venezian päämiesten teoista? Mistä me tiedämme, olivatko kaikki tuomitut ansainneet kuolemanrangaistuksen?" Kaameasti kajahti hänen raivoisa, lyhyt yksinpuhelunsa öisellä, hiljaisella kanavalla autioiden, korkeiden talojen seinistä, ja hänen äänensä kolea sointu sai hänet kohta vaikenemaan.
Mutta jos hän oli luullut karkoittaneensa ne haamut, jotka kuollut kumppani oli viimeisinä hetkinään hänen eteensä manannut, niin hän pian tunsi, ettei tämä ollut mahdollista. Orlando Cornaron nimi palasi uudelleen ja uudelleen hänen huulillensa, ja ajatuksissaan hän näki gondolinsa, joka lepäsi rantaan kiinnitettynä korkeiden kiviseinien välisessä kapeassa kanavassa, ajelehtivana kaukana aukealla laguunilla, korkean San Andrea dell' Lidon linnoituksen edustalla. Toverinsa ja hän olivat panneet pois aironsa ja seisoivat varroten gondolin keskellä istuvan, liikkumattoman ja jäykkäkasvoisen miehen viittausta. Mutta juuri samassa kuin viittaus annettiin, sai nuori mies, joka makasi köytettynä veneen pohjalla, löyhät siteensä irti, hypähti pystyyn ja heittäytyi — ei säpsähtäneen arvohenkilön, vaan jäyhän Andrean jalkoihin ja syleili hänen polviansa. Valju kuu pistäytyi juuri esiin pilvenhattaroiden välistä, jotka tullen San Erasmon saarelta päin ajelehtivat ulapan yli, ja sen valossa näkyivät nuoren ylimyksen kalpeat; tuskaiset kasvot. Molemmat gondolinsoutajat tunsivat hänessä uljaan Orlando Cornaron, joka äskettäin oli kadonnut iloisten kumppaniensa joukosta. "Lapseni tähden, armahtakaa!" huusi hän Andrealle ja käänsi samalla rukoilevan katseensa taakseen Danielloon. "Olen syytön, en ole mitään rikkonut, olen vain kevytmielisesti tuhlannut perintöni! Chiarina-tyttäreni tähden, armoa!" Molemmat jäyhät miehet seisoivat kauhun vallassa ja ikäänkuin lamautuneina; kymmenen-neuvoston jäsen oli noussut istuimeltaan ja koetti, toistaen silmillään ja kasvojensa ilmeillä surmakäskyn, painaa rukoilijaa hartioista alas, samalla huudahtaen: "Jos kukaan niin juuri te, signor Orlando, olette ollut lapsellenne armoton!" Daniello ja Andrea, havahtuen ikäänkuin huumauksesta, karkasivat onnettoman kimppuun. Hänen valitushuutonsa: "Chiara — oma Chiarani!" kajahti vielä kerran yli hiljaisten vesien, sitten kuului polskahdus, ja Orlando Cornaro vaikeni ainiaaksi. Signor Alvise Morosini, senaattori, korjasi epäjärjestykseen joutuneen samettivaippansa, istui näköjään levollisena takaisin paikalleen ja tarkasteli terävin katsein molempien soutajain kasvoja. Se, mitä hän niistä luki, ei näyttänyt tyydyttävän häntä; hän suvaitsi lausua heille muutaman sanan tuomitusta, joka, kuten hän vakuutti, tietenkin oli yhtä vähän syytön kuin kaikki muut, jotka olivat menneet tätä samaa märkää tietä. Orlando Cornaro, nuori leskimies — kertoi hän — oli, välittämättä ainoan tyttärensä kohtalosta ja tulevaisuudesta, mielettömällä, halpamaisella tuhlaamisella hävittänyt jalosukuisen perheen varallisuuden; kolmasti hän oli saanut varoituksen kymmenen-neuvostolta, mutta julkeana ei ollut niistä tietääkseenkään, ja kun hänelle isällisesti oli tarjottu Candian maaherran virkaa, oli hän vastannut pilkkapuheilla. Säästääkseen kultaisen kirjan tahraantumasta, mielettömän miehen häpeällisestä lopusta ja hänen lapsensa mieron kurjuudesta oli viranomaisten täytynyt puuttua asiaan ja toimittaa tuo parantumaton heittiö Jumalan laupiaaseen huomaan.
Andrea ja Daniello olivat ääneti kuunnelleet kertomusta ja salanneet sen herättämän vavistuksen niin hyvin kuin saattoivat. He olivat palanneet kotiinsa aamun sarastaessa kuten tavallisesti, he olivat entiseen tapaansa lausuneet Santa Maria dei Gesuiti-kirkossa rukouksen onnettoman vainajan sielun puolesta ja entiseen tapaansa laskeneet maalle signor Alvise Morosini'n erään oven luona, joka ei ollut hänen palatsinsa ovi. Sitten he tosin eivät olleet nukkuneet yhtä rauhallisesti kuin ennen, ja koko seuraavan päivän he olivat tähystelleet toisiansa aroin katsein. Mutta ajat olivat kuluneet — he olivat sittemmin muistaneet tuota yötä vain koettaessaan yhteisillä retkillään ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta karttaa sitä taloa, joka oli ollut Orlando Cornaron. —
Ja nyt, sydänyöstä aamuun asti, voimakas Daniello ei voinut ajatella mitään muuta kuin aaltoilevaa ulappaa ja nuoren aatelismiehen tuskaisia, rukoilevia kasvoja. Hän hengitti raskaasti savuisessa, helteisessä ilmassa, ja hänen aivoissaan vilahti ajatus kuljettaa gondolinsa kauas laguuniin, missä kai oli viileämpää. Mutta sitten taas tuntui, kuin kädet ja jalat olisivat kieltäytyneet tottelemasta, ja hän jäi makaamaan gondolinsa pohjalle tuntien miten se sieluntaakka, jonka hänen kumppaninsa oli kuollessaan vierittänyt hänen kannettavakseen, kävi yhä raskaammaksi, yhä masentavammaksi. Viime päivät olivat muuttaneet kaikkien olemuksen; jokaista painoi raskas huoli, ei siitä, mitenkä voisi elämästä parhaiten nauttia, vaan siitä, miten voisi kuolla hyvin. Tuo jäyhä mies, joka ei ollut tuntenut pelkoa hädässä ja vaaroissa, vapisi nyt ajatellessaan kuolinhetkeä sellaista kuin hänen ystävänsä Andrean oli ollut. Turhaan hän uhmaten hoki: "Kuinka tuo narri voisi vaatia meitä tilille hengestään? Mitä me olemme?" Sielunsa silmällä hän näki pelottavan selvästi, kuinka toisin tuo yö olisi voinut päättyä, jos Andrean ja hänen rinnassaan olisi asunut sääli ja oikeudentunto. Heidän olisi vain tarvinnut molempien mennä Cornaron puolelle ja päättävästi ohjata aluksensa kohti Friuli'n rannikkoa. Valtioinkvisiittorihan oli yksin kolmea vastassa. Daniello yksinään olisi väkevällä kädellään voinut heittää hänet mereen, jos hän olisi yrittänyt vastarintaa. Tre Porti'n lähistöltä taas olisi muutamassa päivässä helposti päästy keisarilliselle alueelle ja turvaan. Yhä hurjemmaksi kiihtyi myrsky Daniellon sielussa: "Hän oli viaton, hengenhädässä, meidän olisi pitänyt auttaa häntä! Venezia?! - Mitä minua nyt liikuttaa tasavalta ja kaikki sen ylhäiset herrat? Rutto meidät korjaa jok'ikisen - eikä ihminen lopuksi muuta tarvitse kuin kolkan, missä voi kuolla rauhassa itsensä ja Jumalan kanssa. Kirottua, että ihminen saa älyn vasta hädässä! Signor Orlando tulee syyttämään meitä murhaajikseen, emmekä me saata vastata: 'Herra, emme tästä mitään tienneet!'"
Niin virui Daniello Barozzi synkkiä mietteitä hautoen mustassa veneessään ja antoi yön kulua. Nousuvesi kohosi kanavaan ja keinutteli gondolia voimakkaammin — hän ei sitä huomannut enemmän kuin kylmää viimaakaan, joka aamun ensi hetkinä tuprutteli aivan sammuneiden ruttovalkeiden savun asemesta valkoisia höyryjä, jotka nousivat vedestä. Masentunut mies, joka tällä hetkellä tunsi itsensä viheliäisemmäksi kuin koskaan ennen, antoi uupuneen päänsä vaipua rinnalleen ja tuijotti unettomilla silmillään gondolin kansilautaa, jolla Andrea tavallisesti oli seisonut, mutta jolla hän ei nyt enää milloinkaan tullut seisomaan.