"Miksikäs ei?" huudahti tämä, ja ilmeissä ja äänessä vilahti äkillinen uhma. "Täällä on ympärillä tietysti monta säiliötä täynnä, taloissa, joissa ei enää pitkiin aikoihin ole vettä tarvittu! Koeta kärsiä vielä neljännestunti, niin ei sitä pidä sinulta puuttuman!" Ja Daniello otti päättävästi tyhjän tuopin ja meni pihalle, missä hän ensiksi teki huomion, että pyöreä säiliö oli pohjiaan myöten kuivana. Sitten hän ripeästi heilautti itsensä yli matalahkon muurin, joka erotti tämän pihan naapurista, missä niinikään oli sadevesisäiliö. Hapuiltuaan tämän luokse hän huomasi, että puukansi oli suljettu, mutta hän vain hieman taivutti häränniskaansa, tarttui molemmin käsin lujasti kiinni ja mursi ohuet laudat ilman sanottavaa ponnistusta. Kun hän siinä hiukan luiskahti, sattui hänen jalkansa pimeässä johonkin esineeseen, joka antoi perään. Vilunväreet karsivat äkkiä väkevän miehen ruumista; hänen ei tarvinnut tunnustella kädellään tietääkseen, että tuossa, mihin hän tuijotti, makasi ihmisen ruumis. Hän ymmärsi kohta, että vainaja oli vaipunut maahan ja heittänyt henkensä matkalla vesisäiliön luo, ja hän sanoi itsekseen: "Noin olisi Andreankin käynyt — hyvä että tulin! Kukahan huomenna tai ylihuomenna ojentanee minulle viimeisen juomani? Ja nuo vastaleivotut hautaajat tekevät kelvottomasti tehtävänsä, eivät viitsi peijakkaat edes pihoihin katsoa. Mutta Andrealle ei tästä mitään!"

Puhuessaan hän oli täyttänyt tuopin, vilkaisi vielä arasti taaksensa pimeään ja suoriutui paluumatkalle. Pihamuurin yli kiipeäminen kävi nyt hankalammin kuin äsken, mutta hän osoitti siinä taitoa ja näppäryyttä, jommoista tuollaiselta jättiläisolennolta tuskin olisi odottanut. Ei pisaraakaan vaivoin hankitusta vedestä läikkynyt maahan, ja kahden minuutin kuluttua hän oli jälleen kumppaninsa vuoteen ääressä. Kuumejanossaan sairas pani kivituopin huulilleen, mutta ei jaksanut kannattaa sitä, jonka vuoksi Daniellon täytyi pitää siitä kiinni. Andrean katse suuntautui auttajaan, ja siinä oli niin kiitollinen ilme, että tuon jäyhän miehenkin silmät kostuivat.

"On kuin jo tuntisin helvetin tulen polton", virkkoi sairas juotuaan vihdoinkin kyllikseen. "Veli Paolo on ripittänyt minut ja vakuuttanut, että Jumala on minulle armollinen, mutta minä en voi häntä uskoa, Daniello, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Elleivät semmoiset ihmiset kuin me joudu kadotukseen, niin sitten ei kukaan. Pelkään, että saan kitua siellä, minne sinä et voi minulle ojentaa vesipisaraakaan virvoitukseksi."

Daniello laski puoleksi tyhjentyneen tuopin kivilattialle, niin että kalahti. "Mutta miksi et tahdo uskoa munkkia?" huudahti hän kiihkeästi. "Miksi me joutuisimme kadotukseen, jotka emme ole muuta tehneet kuin mitä ylhäiset herramme ovat käskeneet? Jos vääryys on tapahtunut, niin heidän sielunsa kärsikööt rangaistuksen; me olemme alhaisia miehiä emmekä ole vastuussa käskijäimme päätöksistä!"

Vaivoin sai Andrea vuoteessaan kohotetuksi itseään sen verran, että molempiin käsiinsä nojaten saattoi katsoa Danielloa kasvoihin. "Se tuntuu meistä helpolta lohdutukselta niin kauan kuin uimme pinnalla muiden elossa-olevien kanssa suuressa virrassa. Mutta kun vajoamme ja olemme ypöyksin kuoleman edessä, silloin meille yhtäkkiä selviää, että meidän jokaisen täytyy vastata puolestamme. Ja vaikka koko kymmenen-neuvosto tänään kuolisi minun kerallani saan kuitenkin yksin astua ylimmän tuomarin eteen enkä voi vedota heidän käskyihinsä."

"Sinä kidutat itseäsi ja minua!" vastasi Daniello lyhyesti, mutta Andrean sanat saivat kuitenkin hänen kasvonsa synkän miettiviksi. "Me teemme tehtävämme; Jumala lähettää itsekullekin päivätyönsä, ja Hän tietää, ettei meidän työmme meille iloa tuota."

"Kuolema riistää kaikki valheet huuliltamme!" huusi sairas niin äänekkäästi kuin vielä kykeni. "Emme ole suotta olleet seitsemän vuotta kymmenen-neuvoston ja kolmen päämiehen gondolinsoutajina ja heidän käskystään hukuttaneet laguuneihin ehkä sata ihmistä. Tuolla, tuon pylvään alla on kukkaro, jossa on enemmän kuin tuhannen sekiiniä; minulla ei olisi edes niin monta hopeakolikkoa, jos olisin jatkanut entistä ammattiani ja kuljettanut ihmisiä Rio San Feliceltä Suurta kanavaa ylös ja alas. Tunnusta, Daniello, että sinun laitasi on samoin! Minun täytyy jättää aarteeni sinulle; suokoon Jumala, että voisit tehdä sillä jotain, jotta sieluni saisi rauhan!"

"Minä luetan sielumessuja teatiineilla ja karmeliiteilla!" vakuutti Daniello. Mutta Andrea, joka jo aikoja sitten oli vaipunut pieluksille takaisin, vastasi ähkien: "Messut eivät sitä tee! Sinun pitäisi koettaa saada sovitetuksi katalin konnantyö, minkä olemme tehneet. Ota kaikki rahani sitä varten äläkä myöskään säästä omiasi, jos Jumala suo sinulle aikaa sellaiseen katumustyöhön."

Daniello oli saanut sairaan puheesta selkoa vain kumartumalla hänen puoleensa. Nyt hän katseli synkkänä toveriansa, jonka silmät olivat ummessa ja jolta pitkä keskustelu näytti vieneen viimeisetkin voimat. Daniello avasi pari kolme kertaa suunsa saaden kuuluviin vain käsittämättömiä ääniä, mutta vihdoin hän puhui, huohottaen kuin suunnattoman painon alla: "Sovittaa mitä me korkeiden herrojemme käskystä olemme tehneet? Emme kumpikaan osaisi nimeltäkään mainita useimpia niistä, jotka meidän gondolissamme ovat lähteneet matkaan ja sille tielle jääneet. Veli Paolon olisi pitänyt paremmin lohduttaa häntä — olisin häntä siitä kiittänyt! Tämä kamala rutto tekee meidät kaikki voimattomiksi, vieläpä lamauttaa teatiinin kaltaisenkin rohkean munkin uskon ja kielen."

Daniello tunsi tällä hetkellä itsensä sanomattoman väsyneeksi; hän katseli ympärillensä huoneessa ja nouti puisen jakkaran aivan Andrean vuoteen viereen, mutta istuutui kuitenkin niin, ettei raskaasti huokuvan sairaan hengitys voinut kohdata häntä. Tuskin oli hän päässyt istumaan, kun kuolevan toverin ääni taas sai hänet säpsähtäen kavahtamaan pystyyn. Andrea huusi vettä. Daniello nosti tuopin uudestaan janoisen huulille. Sairas joi taaskin ahnain siemauksin, kunnes yhtäkkiä herkesi ja mitä avuttomimman epätoivon liikkeellä työnsi astian kiivaasti luotaan, niin että jäännösvesi valahti hänen karkealle vuodepeitteelleen ja lattialle. Hänen kätensä hapuilivat ilmaa kuin hukkuvan, ja hän huusi valittavalla äänellä: