Rikostoverit.
Venezialainen novelli.
Rio della Misericordian rannalla sijaitsevan kapean talon alikerros-asumuksen avoimista ristikkoikkunoista loisti himmeä valo kapean kanavan synkkään veteen. Läheisten San Marziale- ja Santa Maria dell' Orto-kirkkojen kellot olivat lyöneet yksi yöllä; kaupungin tyhjässä pohjoiskorttelissa kuului tähän aikaan tuskin askeltakaan, ja miltei helteisen huhtikuun-yön kostea lämmin huokui pitkin hiljaisia, nukkuvia katuja. Ylävillä paikoilla rannoilla ja etenkin noilla pienillä holvisilloilla loimotti — omituista kyllä näin kesäisessä yössä — riutuvia nuotiotulia. Väkevä palaneen katajanhavun tuoksu levisi niistä hiljalleen nousevan harmaankeltaisen savun keralla.
Veteen kuvastuva tulenloimo näytti osoittaneen tietä kahdelle gondolille, jotka jonkun matkan päässä toisistaan kulkivat kanavan varrella olevaa taloa kohti. Etumainen gondoli oli tavattoman leveä, korkeakatoksinen alus, jota kaksi omituisesti puettua soutajaa, leveälieriset merimieshatut päässä ja tummat naamiot kasvoilla, vaivalloisesti kuljetti eteenpäin. Sen jäljessä tuleva oli aivan samanlainen kuin sadat muut solakat ja teräväkeulaiset gondolit; se näytti vallan tyhjältä ja totteli helposti yksinäistä, kannella seisovaa soutajaa.
Suuri alus kulki aivan läheltä niiden ikkunain alitse, joista lampunvalo loisti; toinen soutajista hypähti rannalle ja kurkisti varpailleen nousten ristikkoikkunasta sisään. Raa'asti naurahtaen hän huusi alukseen jääneelle toverilleen vain sanat "ei vielä!" ja hyppäsi takaisin paikalleen. Sitten hän työnsi sauvoimensa lujasti pohjaan. Hänen toverinsa murahti jonkun huomautuksen, joka ei päässyt kuuluviin nahkanaamion takaa, ja uudelleen ponnistaen he alkoivat kuljettaa kömpelöä, raskaslastista venettänsä ahdasta kanavaa pitkin kohden Sacca della Misericordian väljempiä vesiä. Jäljessä tulleen gondolin kuljettaja souti sillävälin aluksensa samalle kohtaa, missä edellinen äsken oli ollut, laski rantaan ja sitoi vitjat siinä olevaan paaluun. Hän oli kuullut naamioidun miehen sanat, astui saman ikkunan luo kuin äskeinenkin ja lausui, ennenkuin vielä oli saattanut nähdä, mitä sisällä huoneessa tapahtui: "Elätkö, Andrea, ja onko veli Paolo luonasi?"
Sisästä vastasi ääni, joka kuului vielä voimakkaalta, mutta kolealta, ja joka kummallisesti kaikui ahtaan kanavan vastapäisellä puolella olevasta seinästä: "Elän, Daniello — mutta olen yksin. Teatiini läksi kolme tuntia sitten; arveli, että on sopivampaa kuolla luostarissaan kuin täällä." [Teatiinit: roomalais-katolinen munkkikunta, perust. v. 1524, levinnyt yli koko Italian ja saanut jalansijaa muuallakin Etelä- ja Keski-Euroopassa. Suom. muist.]
"Hänkin siis!" huokasi gondolinsoutaja, ja huoneessa makaava sairas olisi voinut kuulla hänen purevan hampaansa lujasti yhteen estääkseen niitä kalisemasta. "Minä tulen sisään luoksesi, Andrea. Vain houkkio nyt enää uskoo Veneziassa pääsevänsä kuolemaa pakoon. Enkä minä enää piittaa koko elämästä, en toden totta, ja jos olisin aivan varma, ettemme tuolla ylhäällä kohtaa sitä San Erasmon miestä, niin en edes odottaisi, kunnes rutto katsoo hyväksi korjata minut."
Tämän Daniello puhui pikemmin itsekseen kuin huoneessa makaavalle sairaalle. Hän kääntyi menemään talon sisäänkäytävää kohti. Tulen hohteessa hän huomasi ovelle äskettäin maalatun punaisen ristin. Tahtomattaan hän tuli silmänneeksi muitakin ovia pitkin kanavan vartta; jokaisessa oli sama merkki. Daniello murahti itsekseen: "Saisivat säästää maalia ja merkitä vain ne pari taloa, jotka vielä ovat säilyneet." Mutta enempää viivyttelemättä hän astui taloon ja sitten siihen holvikattoiseen, mutta matalaan huoneeseen, missä hänen toverinsa virui toivottomana myrkyllisessä ruttotaudissa, joka tänä Herran vuonna 1630 jo useita viikkoja oli pitänyt Veneziaa kauhun ja surun vallassa. Metallinen lamppu, jonka valo kajasti ulos, oli matalan, kirjavan marmoripylvään päässä, mikä varmaankin oli jostakin rappeutuneesta palatsista joutunut tähän köyhään kammioon. Peräseinän luona oli vuode, ja siinä makasi sairas, joka ankarassa kuumeessa, mutta silti täysin tajuissaan huudahti tulijalle: "Ei sinun olisi pitänyt tulla, Daniello; minä olen kohta päässyt kaikesta, mutta sinun Jumala ja pyhimykset kenties suovat jäädä eloon."
"Jos he sen minulle suovat, niin silloinhan pääsen täältä terveenä", vastasi gondolinsoutaja astuen lähemmäksi kehnoa vuodetta. Siinä viruva mies näytti olevan yhtä mahtavan kookas kuin vieressä seisovakin, jonka täytyi kumartua, jottei kolahuttaisi päätänsä kivisen holvikaton särmiin. Muutenkin he olivat toistensa näköiset: pyöreä pää ja tuuhea musta tukka sekä erikoinen silmien ilme olivat heille yhteiset; heidän kasvonsakin olisivat olleet yhdennäköiset, ellei tauti olisi runnellut Andrean kasvoja, jotka olivat käyneet kuumeisen punaisiksi ja omituisesti turvonneet, kun taas Daniellon olivat kalpeat ja niin laihat, että otsa ja poskipäät ulkonivat melkein kulmikkaina. Pelkäämättä Daniello kumartui kuolevan puoleen ja sanoi: "Tahdotko vielä mitään, Andrea?"
"Tahdon kyllä!" vastasi sairas kiihkeästi. "Vesi on loppunut tuopista — pelkäänpä, ettei säiliössäkään ole enää. Voisitko hankkia minulle viimeisen raikkaan kulauksen, Daniello?"