Veit karkasi pystyyn ja suoristihe. "Minä en tule sairaaksi! Minunlaiseni miehet iskee salama kuoliaaksi, tahi sattuu jokin suuri tulva tai tulipalo, mistä pelastan jonkun raukan saaden itse surmani!" Hänen kasvonsa loistivat valoisaa uskallusta ja rohkeata elämänhalua, silmänsä katsoivat niin tulisesti toisiin, että Sebald Riedhofer loi katseensa maahan ja Musta Andreas silmäili sivullensa. Mutta juuri kun Veit siinä seisoi solakampana, jäntevämpänä kuin puunrunko, jolla hänen kätensä lepäsi, tunsi hän äkkiä ruumiissaan oudon väristyksen, ja jos kumppanit tällöin vielä olisivat katsoneet häntä kasvoihin, olisivat he nähneet uhmaavien huulien vaalenevan. Hän katsoi ympärilleen neuvotonna, ikäänkuin joku peto olisi hyökännyt hänen kimppuunsa, sitten hän ravisti itseään, väristys oli haihtunut. Näiden omituisten kekkerien pitäjä nakkasi tyhjät pullot sirpaleiksi rantakiviin, käski vieraittensa huuhtoa kattilan, panna verkot ja muut kampeet kokoon ja mennä tiehensä. "Koska tahdotte vielä mennä takaisin lasitehtaalle yöksi, niin Herran haltuun! Minä nukun puun juurella kuten sanoin."
"Se puu kai ulottaa pari oksaansa jonkun neitsytkammion yli!" tokaisi Musta Andreas. "Kuten haluat, Veit, eihän sinun tiellesi tohdi asettua enemmän kuin neuvomaankaan ruveta. Oli hauskaa, että kutsuit meidät tänne, ja mitä vielä tänään saanet, sen olet meidänkin tähtemme ansainnut. Hyvää yötä sitten; tule, Sebald, tulkaa, pojat — olemme väsyksissä, ja hän on väsynyt meihin."
"Ensi kerralla kutsun peltopyypaistille, jahka verotan niitä. Hyvää yötä, ja pitäkää sananne. Työnjohtajan ei huomenna tarvitse tietää, ettemme nukkuneet tehtaalla yötämme." —
Toverit lähtivät. He veivät Veitin viittauksesta lyhdyn mukanaan; ottaessaan sen alas piti nuorin heistä, Kirjuri-Frans, sitä aivan Veitin kasvojen edessä ja näki hänen poskillaan ja otsallaan oudon punan. "Viini nousee pintaasi, Veit", huusi hän mennessään, — "viini tai rakkaus!"
Veit ei vastannut, vaan kääntyi selin menijöihin, jotka astuttuaan lepikkosuon halki ja kappaleen matkaa ketoa saapuivat maantielle ja suureen Schwarzhofin metsään. Hän meni aivan Leppälammen partaalle, käveli kappaleen matkaa tyynen veden rantaa pitkin ja kumartui alas vilvoittaakseen itseään. Kirjuri-Frans oli nähnyt oikein, Veit tunsi kasvojensa hehkuvan. Mutta eihän se saattanut johtua noista parista viinikulauksesta eikä rakkaudestakaan. Oli hän tosin, lähettäessään vieraansa kotiin, tuuminut suunnata paluumatkansa Schwarzachin myllyn ohi ja kolkuttaa myllärin sisaren Klaaran ovelle. Mutta hän oli karkoittanut tämän mielijohteen yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Hänessä varmaankin paloi suuttumuksen tuli, jonka hän äsken, pöyhkeillessään vastoin tapaansa vallastaan tyttöihin nähden, oli itse virittänyt ja saanut leimuamaan. Nyt hän tahtoi tallata suuttumuksenkin sammuksiin. Toverien takaa, joiden äänet olivat jo vaienneet, hän kuuli Winklarnin tornikellon ilmoittavan puoliyötä, ja sitten oli hänen ympärillään kesäöinen hiljaisuus. Nouseva kuu kuvastui liikkumattomaan vedenpintaan ja valoi äänetönnä loistettansa metsän pimentojen yli. Lasinpuhaltaja veti sieraimin ja suin heinäkuun-yön ilmaa keuhkoihinsa; lämmin tuulenhenki kantoi kukkien ja pihkan tuoksua etäältä suurista kuusikoista. Muina öinä oli ilma ja tuoksu täyttänyt voimakkaan nuoren miehen jonkinlaisella huumauksella; hän oli heittäytynyt pitkäkseen jonnekin nurmelle ja oli aina heti vaipunut uneen ja nukkunut aamun sarastukseen asti. Jotakin huumauksen tapaista hän havaitsi nytkin, mutta sen sijaan että olisi väsynyt, tunsi hän keskellä syvää rauhaa kiihtymystä ja levottomuutta. Kalvava muisto, joka äsken oli herännyt, seurasi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin. Lähtiessään leppien luota, missä oli lasitehtaalais-tovereineen istunut, Veit arveli poistuvansa siksi, että pitojen jätteet, tummuvat kekäleet ja veriset kalansuomukset herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Hän jätti nopein askelin taaksensa lammen ja lepikkosuon ja koetti vakuuttaa itselleen menevänsä etsimään eräältä suuren metsätien syrjäpolulta muuatta houkuttelevaa paikkaa leposijakseen. Hän kulki laajan, kuunvalaiseman laidunmaakaistaleen poikki ja huomasi jo, että jokin veti häntä kohden erästä metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka hän oli viimeisen puolentunnin ajan yhäti nähnyt edessään, joko sitten sulki silmänsä tai piti ne auki. Veit virkkoi puolittain unelmoiden, puolittain uhmaavasti: "Eihän minun tarvitse mennä sinne eikä maata siellä", mutta kulki yhä edelleen kohden metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka tunsi jo kaukaa siitä, että siellä kasvoi lehtipuiden keskessä yksinäinen, mahtava petäjä.
Ja siellä hän istui petäjän juurelle, mihin sammal ja varisseet neulaset muodostivat ikäänkuin vuoteen ja mistä hän silmäili yli kuuvaloisen aukean, jolle vastapäiseltä puolelta johti hiekkainen, pensaita kasvava solatie. Petäjän oikealla ja vasemmalla puolen kasvavat koivut olivat tulleet korkeammiksi, pähkinäpensaat laajemmiksi — mutta muuten kaikki oli kuten sinä kesäyönä, jona hän oli istunut täällä Elsbethin, Winklarnin opettajan tyttären kanssa, painanut häntä rintaansa vasten ja suudellut häntä, niin että immen solakka ruumis värisi hurmauksesta ja pelosta. Tytön paksut, kauniit palmikot olivat irtautuneet, hän oli kiertänyt ne kätensä ympäri ja luullut saaneensa värisevän neidon kokonaan valtoihinsa. Ketään tyttöä ei Veit ollut kiihkeämmin, palavammin, lemmenjanoisemmin himoinnut kuin häntä, ei kukaan ollut tuota uhmapäätä lumonnut niinkuin vaalea Elsbeth. Hänen takiansa Veit olisi ollut valmis panemaan alttiiksi kultaisen vapautensakin. Ja juuri tuo ainoa, jonka vuoksi kenties olisi kannattanut kuluttaa voimansa ja huohottaen laahautua läpi elämän kuten tuhannet muut, oli vastustanut häntä, kieltäytynyt häneltä. Oli riuhtautunut irti hänen syleilystään, työntänyt hänet luotansa, rukoillen pyytänyt päästä vapaaksi. Kirottu olkoon hän vieläkin kerran! — Veit tuijotti kohden hiekkaista solatietä. — Mikä houkkio hän oli ollut, kun juuri tänne oli tuonut Elsbethin! Tuolla ylänteen reunalla törröttivät, kuten tapa on Ylä-Pfalzissa, kymmenen tai kahdentoista ammoin sitten unohtuneen vainajan hautaristit, joista sade oli huuhtonut nimikirjoitukset pois. Tuon yön kuutamossa oli tyttö nähnyt ja tuntenut isänsä viimeisen kylmän leposijan ja saanut voiman riistäytyä intohimoisen lemmittynsä sylistä. Mutta kun hän sitten oli tahtonut paeta pois ja kuitenkin vetää lemmittynsäkin mukaansa, oli vimmastunut mies singahuttanut hänet luotaan ja syöksynyt viidakkoon kuten ilves, joka metsäkaurista tavoitellessaan on iskenyt harhaan.
Kaikki tämä oli nyt taas lasinpuhaltajan silmien edessä, ja hän pureskeli katkerana alahuultaan sitä muistellessaan. Hän oli tuon yöllisen tapahtuman jälkeen kääntynyt tytöstä pois, nähnyt hänet vain kaukaa joskus ja nauranut hänen kohtalolleen tylysti ja pilkallisesti. Orpo tyttö oli seuraavana talvena mennyt naimisiin erään vähäpätöisen schwarzachilaisen tullivirkamiehen kanssa, jonka oikea olkapää oli hieman ylempänä kuin vasen. Veit nimitti häntä pilkallisesti kyssäselkäiseksi tullariksi. Miksikä nuo vanhat asiat juuri tänään olivat muistuneet hänen mieleensä ja houkutelleet hänet tänne? Hän tunsi jotakin väsymyksen kaltaista, hänen katseensa ei enää viipynyt noissa menneitä muistuttavissa hautaristeissä, jotka törröttivät synkkinä kirkkaassa kuutamossa, ja hän antoi ylpeän pystyn päänsä painua rinnoille.
Jotkut äänet saivat hänet vavahtaen heräämään mietteistään, äänet, jotka kuuluivat solatieltä päin. Ne kajahtelivat keskiyössä omituisen kovina ja kirkkaina. Veit kuunteli päästäkseen selville, olivatko ne ihmisääniä; sitten hän murahti halveksivasti: "Naisia, naisia vain", ja oli nytkin lähteä paikaltaan ja karata metsään. Mutta äkkiä hän painoi jo liikkeelle nousseen jalkansa takaisin maahan ja kurottautui suuren petäjän vieressä eteenpäin; hänen korvansa erottivat vieläkin naisten äänet solatieltä, mutta yhtäkkiä hän kuuli läheneviä, kevyitä askelia, hänen silmänsä terottuivat ja tähystivät olentoa, joka solatieltä tuli kohden tätä paikkaa, missä hän seisoi. Epäilemättä tulija oli tuo Elsbeth, jota hän oli pari tuntia herkeämättä ajatellut. Vahvaa miestä puistatti, hän tunnusteli otsaansa, jota tuskanhiki kostutti. Ja vaikka hän tiesi aivan varmaan, että opettajan tytär oli elävä vaimo, tuntui hänestä kuitenkin tuokion ajan siltä, kuin hän olisi manannut haudasta esiin jonkun haamun. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hänen vanha verensä kuohahti, hän harppasi vauhdilla hiekkaiselle tielle, niin että tulija vuorostaan pelästyi, ja huusi hiljaa, mutta terävästi: "Hoo, tullireviisorin rouva — tavataanko taas näin yöllä, vaikkei päivällä osuta yhteen?"
Nuori rouva, jonka tielle hän näin astui, peräytyi ääneti pari askelta, kädet ristissä rinnalla. Veit saattoi tuntea edessään saman vartalon ja samat kasvot, joiden viehkeys kerran oli hurmannut hänet. Solakammaksi vain oli Elsbeth käynyt, säihkyvät silmät olivat syvemmällä kuopissaan, mutta mies tiesi kuitenkin, että ne olivat hohtavan siniset. Ja silloin sattui hänen korvaansa äänikin, jonka hän viimeksi oli vihan vimmassaan kuullut tuskaisen kuiskivana. "Mitä teet täällä, Veit?" kysyi Elsbeth. — "En ole koskaan ennen tavannut sinua, vaikka olen monta kertaa tullut tänne rukoilemaan tuolla ylhäällä paternosterin isäni sielun puolesta," lisäsi hän nopeasti — arvaten, että Veit vastaisi ivallisesti hänen kysymykseensä.
"Sitä vartenko tulet Schwarzachista asti?" vastasi lasinpuhaltaja. "Tie on kyllä sievä. Ja tätä sievää paikkaa et ole unohtanut. Minä en ole siitä päivin täällä käynyt näinä kaikkina vuosina, mutta tänä yönä olin Leppälammella — kalastamassa ja kaloja syömässä. Niin minä vaan — usko pois!"