Elsbeth ei näyttänyt kuulevan mitä Veit viimeksi sanoi. Hän koetti katsoa edessään seisovasta miehestä poispäin, toiselle puolen solatielle, missä hänen seuralaisiaan ei enää näkynyt. "Olin postinhoitajan rouvan ja hänen tyttärensä kanssa Oberviechtach'issa — nyt olen kuitenkin Winklarnissa — mieheni on viransijaisena Cham'issa."

Nuori rouva alkoi yhä enemmän vavista, kun taas Veit toipui ensi hetken hämmennyksestä ja suoristihe. Hän tarttui Elsbethin molempiin käsiin ja lausui hiljemmin kuin äsken: "Et siis tapaa kyssäselkäistä tullariasi vuoteessa eikä sinulla ole kiirettä. Kun näin kohdataan vuosien kuluttua, pitäisi puhua suunsa puhtaaksi."

"Mitä meillä on puhumista keskenämme, kun et ole minusta koskaan välittänyt?" vastasi Elsbeth rouva. Veit ei nähnyt, mutta kuuli äänestä, että hänellä oli kyynelet silmissä. Hänestä tuntui, että Elsbeth oli oikeassa ja että olisi parasta hypähtää sivulle, hävitä metsään ja olla taas oma itsensä. Nyt hän oli mielestään kuin muuttunut. Itkevää hän ei voinut loukata, kun tällä jo muutenkin oli paha mieli. Vaivoin hän sai sanotuksi: "Älä liiaksi sure, että silloin ajoit minut pois. Näethän, Elsbeth, se saattoi hyvinkin olla parasta. Risti tuolla ylhäällä on vielä pystyssä, ja minä olen yhä vielä sama hurjapää, joka ahmii elämää kahdella lusikalla yhtaikaa. Hyvää yötä siis, käyköön sinulle kaikki hyvin."

Hän astui askelen metsään päin; nuori nainen ei pidättänyt häntä, kuten hän ehkä oli odottanut, vaan ainoastaan valitti: "Veit — Veit, miksi meidän pitikin tavata toisemme täällä nyt!"

Silloin mies kääntyi äkisti jälleen häneen päin. "Miksi juuri tänne tahdot tulla sitten, Elsbeth! Olet pahoillasi siitä silloisesta ja säälit minua!" Ja ennenkuin Elsbeth sai estetyksi, kietoi hän hänet syleilyynsä ja tavoitti hänen huuliaan. Elsbeth riistäytyi irti ja painoi päänsä alas, mutta tuokion kuluttua, kun Veit hellitti hänestä ja pani käsivartensa ristiin, hän nousi varpailleen ja tarjosi nyt itse hänelle huulensa. Veit suuteli häntä nopeasti kerran, kahdesti, kymmenesti ja koki turhaan muistella, vieläkö Elsbeth osasi suudella niinkuin ennen muinoin. Mutta sitten hän puuskahti: "On jo aika meidän kummankin joutua kotiin. Hyvää yötä vielä kerran, Elsbeth!"

"Hyvää yötä!" vastasi Elsbeth aivan hiljaa, ja kun Veit oli vielä kumartuneena hänen puoleensa, veti hän tuon ruskeakiharaisen pään omien vaaleitten hiustensa viereen ja kuiskasi lasinpuhaltajan korvaan: "Minulla on kotona kaksivuotias tytär, ihmeen suloinen pienokainen. Hänen nimensä on Elsbeth, ja hänellä on sinun silmäsi, Veit!"

Lasinpuhaltaja vain nyökkäsi — sitten hän riistäytyi irti eikä nähnyt enää miten nuori nainen, joka itse riensi ripein askelin solatielle, viittoi hänelle kädellään. Hän seisoi syrjässä tieltä, taaskin tuon samaisen petäjän kohdalla ja nyt syvemmällä metsässä; sitten hän päästi väkinäisen vihellyksen ja jupisi katkerasti: "Niinpä niin. Saan lohduttaa itseäni sillä, että hänellä on toiselta saatu lapsi." Ja astuessaan pitkin kapeata polkua viidakon halki kohden Katariinantehdasta tunsi hän taas yhtäkkiä verissään samat vilunväreet kuin pari tuntia sitten Leppälammen luona. Hän pysähtyi hetkeksi ja mietti, eikö olisi parempi mennä johonkin suojamajaansa kuin yöpyä minkä tahansa puun juurelle. Taajimman suojakatoksen, jonka Veit oli kyhännyt pyssynkantaman päähän lasitehtaalta, oli kreivillisen metsästäjän Ulrich Häslerin kömpelö jalka hävittänyt muutama päivä takaperin. Veitin mieleen juolahti, että olisipa somaa, jos samainen jalka sattuisi tarttumaan Ulrichin omiin ketunrautoihin jossakin odottamattomassa paikassa. Mutta viime tunnin tapahtuma painoi hänen mieltään niin raskaasti, ettei hän tullut pitemmälti ajatelleeksi metsästäjälle tehtävää kepposta. Levollekin oli vihdoin mentävä, jotta olisi nousevana päivänä virkku ja kunnossa, kuten itse oli kehunut. Oli jo aika — sillä hän erotti ensimäisen sarastuksen, kun lähimmässä metsän aukeamassa tuli taas näkyviin palanen taivasta. Hänen täytyi nukkua, täytyi ainakin saada uneksia, että Elsbeth kuitenkin oli vielä tullut hänen syliinsä. Valoisa päivä näyttäköön, onko unelma myöskin elettävissä.

Mutta aamulla havahtuessaan lyhyestä, lyijynraskaasta unesta Veit tunsi aivoissaan rasittavan painostuksen ja jäsenissään sietämättömän poltteen. Joku muu kuin tuo uhmaavan toimintatarmoinen lasinpuhaltaja olisi katsonut itsensä sairaaksi, mutta Veit peseytyi ja pukeutui kuten tavallisesti ja oli viimeisenä lasitehtaalla, missä tapasi toverinsa jo eineellä. Hän istuutui harvapuheisena heidän seuraansa tuskin vastasi heidän kysymyksiinsä. Musta Andreas, joka huolestuneena tarkasteli Veitin kasvoja, lausui arvelunaan, etteivät eiliset kekkerit tahi yö olleet tehneet hänelle hyvää. Mutta Veit suoristihe ja löi kädellään pakottavaa rintaansa: "Ei niin, Antti, ei niin. Mutta sen, joka pitää kemuja ja tavoittelee onnea, tulee tehdä työtä kaksin verroin!" Ja sitten hän meni työhuoneeseen ja kävi käsiksi työhön temmaten innollaan toisetkin mukaansa, niin että työnjohtaja huusi hyvillään lasiuunin luota: "Näytit huonolta tullessasi, Veit — mutta luulen melkein, ettet osaa olla sairas ensinkään!" Ja Veit vastasi totisesti: "Enpä osaakaan", vaikka hänen jokainen huokosensa poltti. Niin kului hikipäin puuhatessa, ulkonaisessa ja sisäisessä kuumuudessa, heinäkuun päivä; tunnit eivät lentäneet kuten ennen, ne matelivat verkalleen, hitaasti, yhä hitaammin, ikäänkuin jäähtyvä lasivirta. Veit piti sanansa; ei koskaan hän ollut puuhannut niin väsymättömästä, tarrautunut työhönsä niin lujasti kuin juuri tänään. Mutta ei hän olisi ihmetellyt, vaikka olisi puhaltanut viimeisen henkäyksensä johonkin niistä lasipikareista, joita syntyi hänen puhaltimestaan. Mitä kiihkeämmin sisäinen levottomuus ajoi häntä ulkoilmaan, sitä uhmaavammin hän suoristihe työtuolillaan ja jupisi joka kerta, kun irroitti kappaleen ja taivutti sen suoraksi: "Minun ei pidä nähdä Elsbethiä koskaan enää!" eikä kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin hänet; Elsbethin suloiset kasvot katsoivat häneen puolittain kainosti, puolittain rukoilevina, kuten viime yönä.

Ja kun pitkä, kuuma työpäivä päättyi, sieppasi Veit takkinsa ja murahti vain lyhyesti "hyvää yötä!" tovereille, jotka odottivat häneltä tietoa miten ilta oli vietettävä, ja lisäsi sitten vielä Mustalle Andreaalle: "Täytyy mennä uimaan, Antti — ihan palan tänään! Huomenna tai ylihuomenna kutsumme taas itsemme Winklarnin kreivin luo kalakekkereihin jonkun toisen lammen rannalle." Ja sitten hän läksi — miehet näkivät vain, että hän meni pienelle kirkasvetiselle lammelle, joka oli tuskin viidensadan askelen päässä lasitehtaan takana.

Veit sukelsi vilpoisaan veteen, ja pari minuuttia tämän kylvyn jälkeen oli hänellä parempi olo ja hän luuli jo olevansa eilinen Veit. Mutta tuskin oli hän ripein askelin lähtenyt liikkeelle, kun jo taas tunsi poltteen verissään; hänen ohimojaan jyskytti ja silmissään vilkkui kuin valkeita harsoja, jotka hävisivät, kun hän hieraisi silmiään. Hänen mieleensä jysähti, että hän vielä eilen oli arvellut ennen kaatuvansa salaman iskusta kuin tulevansa sairaaksi; tänään hän kysyi itseltään, saattoiko ehkä kuume iskeä kuin salama ja syöstä hänet maahan. Jos niin oli laita — jos hän oli jo hautaan menossa, silloin ei ollut hetkeäkään hukattava haaveisiin, silloin tuli koota tahtonsa ja voimansa yhteen. Silloin tuli sen naisen, joka oli halveksinut, uhmannut häntä, vielä antaa hänelle hyvitys tuosta entisestä katkerasta hetkestä. Suoraa päätä hänen luokseen — Veit tiesi tapaavansa hänet ja näki edessään hänen sisarensa mökin. Elsbeth kenties odottikin häntä — naiset ovat käsittämättömiä — mutta vaikka ei niinkään olisi, tahtoi Veit nähdä hänet. Elsbeth ei ollut, miehestään ja lapsestaan huolimatta, unhottanut häntä, ja oli viime yönä luopunut oikeudesta saada vielä toistamiseen riistäytyä häneltä irti — Veit tahtoi temmata hänet itselleen ja hänen sylissään sammuttaa kuumeisen janonsa, jota hän luuli elämänjanoksi. Ja nyt hän riensi metsätietä pitkin ja halki niittyjen ja nurmikoiden kohden Winklarnin kauppalaa, kuten äsken mielikuvituksessaan. Elsbethin kasvot ja solakka vartalo olivat hänen silmäinsä edessä, peräytyivät yhä ja houkuttelivat häntä eteenpäin.