Hänellä ei ollut aikaa malttaa mieltänsä — hänen täytyi vain pitää huolta siitä, että pysyi pystyssä, sillä keskellä kuumetta, joka hänet täytti, puistattivat häntä vilunväreet, ja hänen täytyi purra hampaansa lujasti yhteen estääkseen niitä lotisemasta. Kerran johtui hänen mieleensä ajatus, että hän ehkä saattoi naiselle, jonka luo hän jonkin pakon ajamana riensi, viedä kuumeen ja kuoleman, jotka tunsi itsessään yhä raskaammin. Hän karkoitti sen ajatuksen luotansa kuin paarman, joka lenteli hänen polttavan otsansa ympärillä. "Joutavia! Tuollainen tuuli vain huojuttaa minunlaistani miestä — ei kisko juurineen maasta. Ja jos niinkin olisi — miksi pitäisi hänelle käydä paremmin kuin minulle?!" Niin hän yhä läheni kauppalaa. Yli kenttien hän katsoi taaksensa hehkuvaan ilta-aurinkoon, joka laskiessaan valoi veripunaisen hohteen yli maailman. Ei hän pysähtynyt miettiäkseen, vaan ainoastaan siksi, että jalat kieltäytyivät kantamasta häntä kauemmaksi. Sitten hän otti uudestaan vauhtia ja oli hetken kuluttua niiden aitojen luona, jotka tässä kohden erottivat kymmenkunnan pikkutalon vähäiset puutarhat tiestä ja kauppalan-takaisista pelloista. Hän katseli ympärilleen ja tähysteli silmillään, jotka olivat taas terävät, vaikka näkivätkin kaiken hämärämmin, etsien mökkiä, jonka hän ennen muinoin oli tuntenut hyvin, mutta jonka nyt oli puolittain unohtanut. Ympärillä oli iltaisen hiljaista, niin hiljaista, että hän kuuli syvät, raskaat hengenvetonsa ja koetti pidättää niitä. Ja sitten hän kuuli rapinaa, soratiellä sipsuttelevia askelia, ja heti sen jälkeen vihreän pensas-aidan ristikkoveräjältä hiljaista kättentaputusta ja onnellista lapsen naurua, punaisen auringon ja sen alla hohtavan kultapilven aiheuttamaa. Sinne katsoessaan hän erotti noin kaksivuotiaan, ruskeakiharaisen lapsen, joka oli yöpaita yllä pujahtanut puutarhaan ja iloitsi väriloisteesta. Ja kun tyttönen nosti silmänsä kohden vierasta miestä, joka katseli aidan yli, niin Veit havaitsi, että Elsbeth oli viime yönä puhunut totta. Hänen omat silmänsä ne tuossa katsoivat häneen, eivät tosin levottomina ja kuumeisina, vaan kirkkaina, lapsellisina, luottavaisina. Pienokainen tarttui kätösillään veräjään ja koetti avata sitä. "Tahdotko äidin luokse, mies?" kysyi lapsi. "Hän on tuolla tuvassa, mutta on ollut koko päivän kipeänä."

Veit auttoi veräjän avaamisessa ja astui pieneen puutarhaan, korkeakasvuisen, punaterttuisen viinimarjapensaan taakse. Täältä hän saattoi avatun lasioven ja avointen ikkunain kautta nähdä matalaan huoneeseen ja hän tunsi kalpean, nuoren naisen, joka uneksivan näköisenä istui korituolissa ja joka, mitä näkikin, ei nähnyt silmiensä edessä olevaa puutarhaa, ei lastansa eikä miestä, joka oli laskenut oikean kätensä pikku tytön päälaelle. Siinä oli se nainen, jonka luokse sisäinen pakko oli Veitiä ajanut. Hän tiesi tällä hetkellä yhtä varmasti kuin aurinko illalla laskee, että jos hän nyt astuisi Elsbethin eteen ja painaisi hänet vasten rintaansa kuten viime yönä, niin tällä ei olisi voimaa kieltäytyä häneltä. Hänessä kytevä hehku leimahtaisi liekiksi, joka pakostakin polttaisi tuon naisen. Hänen katseensa ahmivat salaa nuoren vaimon solakkaa ruumista, hiljaisia liikkeitä. Sillävälin koettivat lapsen kätöset silittää Veitin ruskeaa vasenta kättä, hän riistihe irti tuon sisässä-istujan kuvasta ja katsoi alas pienokaiseen kysyen: "Mikä on nimesi, tyttönen?"

"Pikku-Elsbeth", vastasi lapsi. "Äiti on Iso-Elsbeth — hänen pitää tulla terveeksi taas. Tule sanomaan hyvää iltaa hänelle!"

Selvemmin kuin ennen Veit tunsi tällä hetkellä kuumeenväristyksiä ruumiissaan. Entistä valtavammin iski häneen hämärä pelko, että hän tuottaa Elsbethille kurjuuden, turmion ja kuoleman, jos astuu askelenkaan edemmäksi, ja puolittain vihaisesti hän jupisi itsekseen: "Maailma pyörii, ja minä huomaan vasta nyt, ettei aina voi ylinnä keikkua. Mutta tuo tuolla sisällä on varannut itselleen riittävän tukikohdan: ensin se oli kuollut isä, nyt se on elävä lapsi."

Rajun päättäväisesti hän kiskaisi auki takkinsa ja liivinsä, otti kaulastaan piilossa kantamansa vitjat, jotka olivat tehdyt hopearenkaisiin kiinnitetyistä kultarahoista, ja ripusti ne lapsen kaulaan lausuen: "Sano äidillesi, Pikku-Elsbeth, että Veit lasinpuhaltaja oli täällä sanomassa hyvää yötä ainiaaksi. Jumala suojelkoon sinua, Pikku-Elsbeth. Vitjat saat pitää. Veit setä on kuollut — Veit setä ei tarvitse enää mitään!"

Ja äkillisellä harppauksella, välittämättä kuinka paljon lapsi, joka säikkyen hänen rajua liikettänsä kirkaisi, ymmärsi hänen puheestaan, hän syöksyi puutarhasta ja pois juostessaan puhui itsekseen: "Minuun iski salama — maailma pyörii, ja minä olen alhaalla, alhaalla syvyydessä." Hän ei kuullut, kuinka Elsbeth rouva, jonka lapsen itku säikytti liikkeelle, huuteli hänen nimeään hänen jälkeensä. Kuten haavoitettu hirvi hän kiiti kohden Schwarzhofin metsää — päästäkseen viimeiset voimansa ponnistamalla johonkin niistä suojamajoista, joita hänen oli tapana kesäksi kyhätä itselleen sinne-tänne. "Kultapuron viereiseen", voihkasi hän itsekseen. Ja sitten välähti hänen aivoissaan: "Aivan hyvä, tuli mitä tuli. Sanoinhan eilen, että sorrun johonkin suureen paloon! Elämän rahtunen täytyy aina maksaa sitä kalliimmin, mitä kauemmin se kestää. Kuolla tosin tahdon mutta en menehtyä janoon!" — —

* * * * *

He etsivät Veit hurjapäätä seuraavan päivän aamunkoitteesta aina toisen päivän puoliväliin asti: tullireviisorin rouva Deggendorfer, hänen sisarensa, Oberviechtachin lääkäri sekä työnjohtaja ja toverit Katariinantehtaalta. Vihdoin punatukkainen Sebald muisti Kultapuron partaalla olevan majan. Sieltä löydettiin lasinpuhaltaja pähkinänvesoista palmikoidun katoksen alta kuolleena makaamassa pehmeällä sammalvuoteella, jonka hän oli aikaisemmin valmistanut itselleen. Sydämenhalvaus oli kohdannut häntä keskellä kuumetta. Lääkäri totesi, että hän oli kuollut jo neljäkolmatta tuntia sitten. "Hän oli kaiketi hurja mies, jolla lisäksi oli säännötön sydämentykintä", sanoi hän järjestäessään pientä saattoa, jossa Leppälammen toverit kantoivat vainajan pois.

Saattueen taakse jäi kalpea nainen, joka syvissä, tuskallisissa mietteissään puhui itsekseen: "Tai oli muitten sydämentykintä liika laimeata hänelle!"

Alppijoen partaalla.