"Noin älkää puhuko", vastasi metsänvartia painokkaasti. "Näytänkö minä mieheltä, joka on kosinut rahoja? Ja kun vaimoni ajaa minut paholaisen luo, pitää hänellä toki olla minuun muuta valtaa kuin myötäjäisensä! Ei olisi teidän pitänyt niin sanoa, herra Joseph, — muutenkin on taakkani jo ylen raskas. Ei tarvitsisi kenenkään hämmentää päätäni enempää! Hyvä herra, kun miehellä on kotonaan kuolemansairas lapsi eikä hän voi pysyä huoneessaan, kun vaimo ajaa ulos solvauksin ja pilkkasanoin — herra jumala, eikö silloin ole paras syöksyä tuosta alas?"
Nuoren metsänvartian kalpeat kasvot olivat punehtuneet, raukeat silmät alkaneet säkenöidä; voimakas, harteva mies seisoi miltei uhkamielisenä Untersteinin opettajan edessä. Mutta hän suostui kuitenkin kävelemään kaitaa polkua eteenpäin, kun toinen pelottomasti häntä kehotti sanoen:
"Tulkaa ulos Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, jotta synkät ajatuksenne haihtuvat! Kertokaa minulle kärsimyksestänne, jos se voi keventää mieltänne! Täällä ei teillä ole mitään tekemistä. Oikean metsästäjän ei pitäisi milloinkaan tulla Wimbachin rotkoon."
"Oikein sanottu, koulumestari! Minun ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne. Se olisi ollut parempi minulle ja Vevalle", vastasi metsänvartia ja läksi päättävästi astumaan edellä. Opettaja olikin jo alkanut väristä vilusta kosteiden, synkkien vuorenseinien välissä.
He saapuivat pian rotkon suulle. Metsäniitty, johon Wimbachin rotko päättyi, helotti valossa, joka tuntui kaksin verroin virkistävältä kosteasta, pimeästä rotkosta tullessa. Aamu läheni puoltapäivää, auringonsäteet kultasivat vuorenseiniä ja lakeutta, jolla Ambros ja opettaja nyt seisoivat. Kallioiden teräväpykäleiset ääripiirteet siintivät sinisinä. Kedolla hyöri ja pyöri tuhansittain eläviä olioita, linnuista satalukuisiin hyönteisiin asti. Joseph, opettaja, hengähti syvään, mutta Ambros polki maata uuden levottomuudenpuuskan valtaamana.
"Teidän olisi pitänyt jättää minut sinne! Ei käy laatuun, että tulen jälleen tänne. Tietysti pidätte minua perin kurjana ja turmeltuneena. Mutta katsokaahan, tämä on sama paikka, missä olen kerran seisonut Vevan rinnalla ja luullut voivani nauraa vaikkapa teidän rikkaalle Arco kreivillenne. Onnesta ja riemusta jyskytti sydämeni silloin, vaikka olisi pitänyt tietämäni, ettei minulle ollut enää mitään onnea maailmassa sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla rotkossa."
"Puhukaa toki ihmisten lailla järkevästi ja niin että voi käsittää mitä tarkoitatte!" vastasi hänelle Joseph herra hieman kärsimättömästi. "Tahdon mielelläni kuunnella ja lohduttaa teitä, mikäli suinkin voin. Mutta ensin pitää minun saada tietää, missä on vika. Vaimossanne ja teissä! Kun valjaat sotkeutuvat, niin toinen juhta kiskoo sinne, toinen tänne."
"Niin onkin!" huudahti Ambros kiihkeästi ja heittihe perin uupuneena kedolle, nojaten päätään ja käsiään muutamaan niistä lukuisista kallionlohkareista, joita oli hajallaan siellä-täällä. "Minä tein alun ja Veva tulee lopettamaan. Sillä tällaista ei voi jatkua! Ette tiedä siitä mitään — Martinpäivänä tulee vasta vuosi kuluneeksi siitä kuin tulitte Untersteiniin. Nähkääs, herra Joseph, en ole aina ollut tällainen retkale, jolle maailma on yhdentekevä, ja kolme vuotta sitten ei sunnuntaiaurinko milloinkaan olisi nähnyt minua sellaisena kuin te nyt näette minut. Ramsaussa joka paikassa ja vuoristossa, uljasten metsämiesten parissa, kaikkialla olin kuin kotonani, ja kaikissa tansseissa aina sanottiin: 'Joko vihdoin tulee se riedingiläinen? Terve, terve, Ambros!' Sain valita tytöistä sievimmät, ja iloa riitti yltäkyllin. Niin meni aika ja tuli Bartholomeuksen kirkkojuhla, missä ensi kerran näin sahamyllärin Vevan. Sievä ja siisti hän on vielä nytkin, mutta miltä hän silloin näytti, sitä en osaa teille kertoa. En tahtonut enää muista ympärillä olevista tietää mitään, ja milloin hän ei tanssinut kanssani, seisoin syrjässä ahmien häntä silmilläni. Franssi, meripoika, tuumi, että minä katsoin Genovevaa kuten vuorikaurista, jonka aioin ampua. Jotain sentapaista se olikin, paitsi että minä se olin ammuttu enkä kyennyt maksamaan takaisin. Kyllähän tyttö mielellään tanssi kanssani ja hymyilikin minulle ystävällisesti, mutta enempää ei hänen mieleensä juolahtanut tehdä. Minä käyttäydyin melkein kuin hupsu, tahdoin jo heti ensi päivästä nimittää häntä kullakseni. Nauroivat sitä ihmiset ihan kilvalla. Jo ennen iltaa menin vuoren yli Ramsaun kylään ja vannoin, etten jalallanikaan astu sahalle enkä muuanne, missä saattaisin tavata Vevan tai hänen isänsä. Tahtoisinpa, että olisin pitänyt valani, tämän tai erään toisen, jonka tein. Mutta en pitänyt niitä, vaan asetuin tytön tielle ja osoitin rakkauttani kaikin tavoin. Aloin pukeutua komeasti ja panna sulkia hattuuni, niin että ihan sitä kummasteltiin, ja mieluummin olin vailla syötävää kuin ilman hopeista vyösolkea. Ja sitten Genoveva alkoi käydä ystävälliseksi minulle; sahamylläri nauroi, mutta minä huomasin hänen näöstään, että kunhan vain olen tytöstä varma, niin isästä ei tällä kertaa ole estettä. Kävin yhä kiihkeämmäksi, rakkaus kulutti minua, ja siihen aikaan minun täytyi pitää hyvänäni monta kovaa läksytystä, joita sain metsäherralta. Kaikki oli minusta samantekevää, ajattelinhan vain Vevaa, ja monesti katselin ympärilleni mökissäni tuumien tulleeko se häntä miellyttämään. Niin pitkälle ei sentään vielä päästy moniin aikoihin; Veva oli perin oikullinen, ja ihan vihloi sydäntäni, kun hän toisinaan katsoi minuun niin veitikkamaisen rakkaasti, että olin suoraa päätä kaulaan kapsahtaa, ja toisena päivänä taas murjotti synkin kasvoin. Kidutin itseäni, hätäilin ja tuskailin, niin että lopulta olin näöltäni kuin munkki — laiha munkki nimittäin — enkä niin kuin metsänkävijä. Mutta Veva vain lauleli:
"Metsämiest' äl' usko, tyttö, pettävä on kieli sillä, kymmenesti kun lupasi, kymmenesti valhetteli.
"Ja muuta semmoista, herra Joseph, niin että monta kertaa en tiennyt, tuliko nauraa vaiko iskeä tulikuuma päänsä seinään. Ja sitten tuli se, minkä ei olisi koskaan pitänyt tulla.