"Se tapahtui eräänä sunnuntaina. Tiesin, että Veva aikoi käydä tätinsä, vanhan metsänhoitajan emännän luona, jonka asunnon katto näkyy tuolla kuusikon takana, ja arvasin hänen menevän lyhintä tietä rotkon kautta. Minä siis asetun väijyksiin ja vannon itsekseni, etten hänettä poistu paikalta elävänä. Niin pidän vahtia aamusta varhaisesta puolipäivän paikkeille. Silloin näen hänen tulevan. Minulla on kuin paha omatunto; peräydyn yhä kauemmaksi, kunnes joudun noiden kallioseinien väliin. Ja kuullessani joka puolelta veden kohinaa ja pauhua tunnen meneväni ihan pyörälle. Mutta Veva astuu mitään aavistamatta polkua pitkin, eikä hän ikinä ole ollut kauniimpi kuin tuona sunnuntaiaamuna. Punainen hame ja liivi, ruusuilla koristettu hattu ja paksut hopeiset kaulaketjut sopivat hänelle erinomaisesti; mutta musta tukka ja silmät ne minut lumosivat. No niin, hän tulee, huudahtaa äkkiä, sillä hän näkee minut, melkein samassa paikassa, missä te minut tapasitte tänään. Siinä minä seisoin tolkutonna, saamatta sanaa suustani; se mitä tahdoin sanoa, kuristi kurkkuani. Mutta hän, nähdessään minun seisovan jäykkänä kuin pyssynpiippu, tulee ihan rohkeasti kohti ja kysyy ivallisella äänellä: 'Tie-rahaako siinä kannatte, metsänvartia, vai onko tuolla ulkona liika lämmin?' Kun tämän kuulen, on kuin vihloisi tulinen tuska, ja minusta tuntuu olevan parasta tehdä heti loppu. Tartun polun käsipuuhun 'Veva', huudan, 'jollet minusta huoli, niin sano se heti paikalla! Ennen hyppään koskeen kuin elän ilman sinua.' Ja niin todellakin aioin tehdä — mutta Jumala on minua rangaissut siitä rikoksesta. Sillä Veva kirkaisi vain: 'Jeesus Maria!' — ja juuri kun aion hypätä, näen allani vihreän pyörteen ammottavan nielun; päätäni huimaa, tarraudun lujemmin käsipuuhun ja painan jalkani kalliota vasten. En voinut tehdä sitä syntiä, ja onnetonta oli, että olin uhannut. Sillä Veva, vieläkin vavisten, päästi heleän naurun ja vielä toisenkin, niin että se vihlaisi kuin pyssyn luoti lävitseni. Silloin olisin hypännyt, mutta hän, yhä nauraen, tarttuu käsivarteeni, tunnen hänen suudelmansa, tahdon riemusta huudahtaa, mutta en saa ääntäkään kuuluviin. Tahdotonna annoin kuljettaa itseni pitkin polkua ja tulin päivän valoon kuin huumaantuneena. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin kuin nyt, maailma säihkyi ja kimalteli kuten alpit tuolla. Syleilin Vevaa, joka oli hellä ja sanoi minua pahaksi pojaksi, kun muka niin säikäytin hänet; olihan hän muka aina ollut minulle hyvä ja tahtoi edelleenkin olla. Silloin suutelin häntä jälleen ja olin miltei mieletön riemusta. Mutta minuun jäi kuitenkin jäljelle jokin tuska, ikäänkuin olisin loukannut itseni rotkossa. Veva puheli pelkkiä hyväileviä sanoja, ja niin saavuimme kuten ainakin kaksi rakastavaista metsänhoitajan talon tienoille. Mutta syvällä mielessäni haudoin hänen äskeistä nauruansa ja tuumin, että milloin tahansa saattoi joku tulla vastaan ja sanoa: 'Kerskuri ja suunpieksäjä sinä olet, Ambros! Puhut, että hyppäät koskeen, mutta jätät itsellesi koreasti peräytymisaikaa.' Ja sitä mietin, kun Vevan rinnalla istuin niityllä ja kävelin metsässä, vaikka oikeastaan mieleni oli kuin autuaitten. Olisi vaikka kuningas ratsastanut ohi, en olisi häntä kadehtinut. Kun sitten kävimme metsänhoitajan luona ja olimme selittäneet asiamme, pakistiin yhtä ja toista. Metsänhoitaja osoittaa vanhaa metsärenkiä, joka on monet vuodet asustanut järven toisella puolen. Hän on menettänyt kaksi sormeaan, ja metsänhoitaja kertoo Vevalle ja minulle, että se oli tapahtunut sodan aikaan — 'tiedättehän, vuonna yhdeksän; kun tyrolilaiset tunkeutuivat Hirvikukkulan yli, tahtoivat he viedä hänet mukanaan ja väkisin panna omaan nostoväkeensä, hän kun oli hyvä ampuja. Mutta mies oli kelpo baijerilainen, ja kun he eivät heittäneet häntä rauhaan, tempasi hän metsästyspuukkonsa ja viilsi kaksi sormeaan poikki.' Semmoista metsänhoitaja meille kertoo ja lisää nauraen, että mies teki viisaasti; siitä teosta hän on saanut kiitokset maakunnan-oikeudelta eikä hänen tarvinnut kolme vuotta myöhemmin paleltua kuoliaaksi Venäjällä. Minä vastustan ja sanon, että on synti ja häpeä ihmisen silpoa itseään; mutta Veva nauraa: 'Eikö totta, Ambros, sitä et sinä olisi koskaan tehnyt?' Semmoista oli tänä ensimäisenä päivänä, kun olimme kihloissa, ja sitä jatkui. En tahdo viivyttää teitä tällä surkealla tarinalla, kertomalla miten Veva kävi yhä pilkallisemmaksi ja alituiseen osoitti, ettei rohkeuteni hänestä ollut kolikonkaan arvoinen. Kun menimme tansseihin ja naapurikylien pojat alkoivat liiaksi remuta, niin että minä nousin heitä asettamaan ja puhuin selkään-antamisesta, niin kuulin Vevan virkkavan aivan ääneen: 'Joutavia, hän uhkailee, mutta ei koskaan tee mitään.' Ja silloin hurjistuin ja riehuessani iskin ammottavia haavoja, ja monen julman tappelun aiheuttajana on Veva ollut. Oli melkein kuin me kumpikaan emme olisi saaneet mielestämme poistumaan muistoa tuosta Wimbachin rotkon tapauksesta. Milloin yllätin minä Vevan siitä, milloin hän minut. Ja sitten kuljimme rinnakkain kuten kaksi ihmistä, joilla on paha omatunto — tai Veva purskahti taas äkkiä nauruun ja huusi: 'Katsokaas, siinä on mies, joka rakkaudesta syöksyy päistikkaa koskeen!' Ja kun hän välistä lasketti sellaisia sanoja kotonaankin, tuli isän ja serkkujen ja tätien kasvoille sellainen ilme, että minun taas teki mieli ruveta riehumaan ja huitomaan ympärilleni. Älkää sentään ajatelko, että aina oli tällaista. Ei, Veva oli toiste taas niin herttainen kuin mikään tyttö tässä maailmassa voi olla, niin että minä unhotin kaiken ja ajattelin vain sitä onnea, että saan hänet vaimokseni. Saatte uskoa, herra Joseph, ettei ole näillä mailla vuosikausiin ollut semmoista riemua kuin meidän hääpäivänämme. Sahamylläri valmisti oikein komeat häät, antoipa myötäjäisiksikin pari sataa guldenia. Tästä kaikesta olisin tietysti ollut kiitollinen, ellei hän juuri illalla olisi sanonut minulle: 'No, Ambros, nyt olet saanut Vevan, ja koska lupaat pitää häntä hyvänä, niin pidäkin sanasi paremmin kuin Wimbachin rotkossa.' Sitä oli vaikea kuunnella, mutta nielin katkeruuteni, sillä en tahtonut riidellä kauneimpana päivänäni. Sitten aloimme asua yhdessä; en tohdi ajatellakaan, kuinka hyvin kaikki olisi voinut meillä olla ja kuinka me sentään tärvelimme jokaisen iloisen päivän, pirstoimme jokaisen oikean riemun niinkuin kuivan puun. Hyvä Jumala, Veva ei voi ikinä vastata siitä, miten hän on kohdellut minua! Olen aina ollut hänen käskettävänään; rakkaudesta olisin tehnyt mitä hyvänsä. Mutta paha henki ei jättänyt häntä rauhaan. Mitä ikinä olen toimittanut tai tahtonut, aina hän on ivallisesti puuttunut siihen ja sanonut: 'Sinussa muka olisi miestä! Et sinä sitä kuitenkaan ikinä tee!' Ja monta asiaa minun onkin ollut mahdoton tehdä pelkästään siitä syystä, että hän on tuolla tavoin puuttunut niihin ja häijysti soimannut minua. Yhä selvemmin olen tullut huomaamaan, että hän on kerran nähnyt minun pelkäävän henkeäni. Mutta semmoinen on järjestys maailmassa, että vaimo saa ajatella miehestään mitä hyvänsä paitsi sitä, että hän on heikko. Ja jos mies kerrankaan on siinä suhteessa hairahtunut, on parempi, että hänestä heti tulee murhaaja kuin että hänen vaimonsa joka päivä ajattelee hänen olevan tyhjänpuhujan ja saamattoman."
Opettaja, jolle Ambrosin kertomus ilmeisesti kävi yhä vastenmielisemmäksi, yritti näiden sanojen jälkeen puuttua nuhtelevasti puheeseen. Mutta metsänvartia ei antanut keskeyttää itseään, vaan torjui hyvin tarmokkaalla kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet. Tähän asti hän oli, yhäti kallionlohkareeseen nojaten, puolittain loikonut maassa, mutta nyt hän karkasi pystyyn ja seisoi hämmästyneen kuulijansa edessä kädet nyrkissä ja kasvoilla äskeinen uhma.
"Sanon teille", huusi hän käheäksi käyneellä äänellä, "että tätä kärsimystä on mahdoton enää kestää! Onko minulla ollut mitään iloa pojastani, jonka Veva on minulle synnyttänyt? Eivätkö kotini ja vaimoni ole tulleet minulle katkeruuden tuottajiksi? Aamusta iltaan olen samoillut metsissä ja vuorilla, ja kotia tullessani olen aina saanut pelätä, että vaimoni taas kertoo minulle samoja juttuja, joilla itse olen ihan tarpeeksi kiduttanut itseäni joka kerta, kun tieni on sattunut Wimbachin rotkoon. Mieluummin olen pakoteillä, vuoteessa tai tuopin ääressä ravintolassa. Ja poikani on varttunut, on jo kohta vuoden ikäinen, mutta tuskin tunnen häntä! Kolme päivää sitten hän sairastui; Berchtesgadenin tohtori kävi ja katsoi häntä, noin vain silmillään, kuten ne tekevät, kun viisaus loppuu. Ja tuskassani pikku Maxin tähden rukoilin Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he jättäisivät lapsen minulle. Silloin astuu eteeni Veva, joka on itkenyt nurkassa, ja kiljaisee: 'Mitä sinä pojasta piittaat? Tuskin olet silmääsi luonut häneen koko aikana, kun hän on ollut olemassa!' Herra Joseph, sen siitä sain, että vain rakkaan rauhan nimessä olin pysytellyt kotoa poissa. Olinpa vähällä kiivastua, mutta huomasin ajoissa, että vaimoni juuri sitä odotti. Siksi vielä kerran nielin katkeruuteni, mutta enempää en kestä, en jumal'auta, ja jos poikani kuolee tai Veva etsii riitaa, niin käy hullusti! Herra Jumala!"
Ambros seisoi vielä hetken jäykkänä ja suorana; sitten hän yhtäkkiä hypähti ja poistui tasaisin, nopein askelin.
Opettaja, joka oli vielä kerran katsonut häntä kasvoihin, epäröi hetken, eikö velvollisuus ehkä vaatinut seuraamaan miestä. Mutta kävelyretki Hirvikukkulalle viehätti häntä liian paljon, ja rauhoittaen itseään sillä, ettei kai sentään voinut tapahtua mitään kummempaa ja ettei hänestä Ambrosin kotona olisi suurtakaan hyötyä, hän pääsi helposti epäilyksestään. Hän siis jatkoi matkaansa, mutta ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta metsänvartiaa vaeltaessaan järven ohi pihkantuoksuisessa havumetsässä kohden päämääräänsä.
Mutta päästyään opettajan näkyvistä metsänvartia Ambros muutti nopean käyntinsä hurjaksi juoksuksi. Hän lensi pitkin laaksotietä mökkiänsä kohti, niin että kirkkoväki oikealla ja vasemmalla jäi kummastellen katselemaan tuota jumalatonta juoksijaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan lystikkäältä. Vasta ihan asuntonsa lähelle ehdittyään metsänvartia malttoi mielensä ja ikäänkuin tyyntyäkseen tahi saadakseen jonkun hyvän ajatuksen jäi seisomaan viimeisen pyökin luo, jonka runkoon oli kiinnitetty koruton Maariankuva. Hän otti hatun päästään, mutisi rukouksensa ja astui mielestään tyynenä mökkiinsä.
Hän astui tupaan, missä oli vain vähän kapineita. Hänen ensimäinen katseensa lensi nurkkaan, missä lapsen kätkyt oli. Hänen vaimonsa Genoveva oli kumartuneena kätkyen yli. Nuoren naisen mustat letit riippuivat valtoiminaan puoleksi palmikoituina, esiliina oli sitaistu höllästi vyötäisille, — näkyi, että hän oli ollut pukeutumassa kirkkoon mennäkseen, mutta lapsi oli keskeyttänyt hänet. Mies astui varpaisillaan lähemmäksi; vaimo loi valvoneet, punehtuneet silmänsä ylös — ivallinen hymy vilahti melkein silmänräpäyksessä hänen kasvoillaan. Häntä olisi muuten täytynyt sanoa miltei kauniiksi, mutta uhmaava suu teki sen, että hänen kasvoissaan oli jotakin kovaa. Hänen hymynsä nähdessään Ambros kalpeni. Äsken hän vielä oli huoneeseen astuessaan ollut häpeästä punainen muistellessaan epätoivoaan, viime yötä ja tätä aamua. Nyt hänestä tuntui, kuin jäinen käsi painautuisi hänen kasvoilleen, ja heti kävi silmissä kaikki taas yhtä sumuiseksi kuin ennenkin. Vain konemaisesti hän läheni kätkyttä.
"Kapakassako olit yön?" kysyi Genoveva.
"Näytänkö juopuneelta?" vastasi metsänvartia katkerasti.
Katseltuaan häntä kiireestä kantapäähän nuori vaimo tunsi hänen sanansa tosiksi. Hän kääntyi taas lapseen päin, ja sitä katsellessa hänen äänensä kävi miltei soinnuttomaksi.