"Pojan laita on huonosti. Tohtori kävi täällä taas ja arveli, ettei lapsella enää ole pitkää aikaa elettävänä."
Puolittain tukahdutettu "Jeesus Maria!" oli Ambrosin ainoa vastaus. Hän polvistui kätkyen ääreen; kuumesairas lapsi äänteli tuontuostakin valittavasti unissaan. Pää painettuna tuskallisesti vasten pikku vuoteen reunaa oli mies polvillaan maassa; toisella puolen oli Genoveva kumartuneena ja kuunteli jännittyneenä ja levottomana lapsen jokaista hengenvetoa. Heidän päänsä miltei koskettivat toisiaan, heidän raskaat hengähdyksensä ja pidätetyt huokauksensa yhtyivät. Keskipäivän aurinko paistoi huoneeseen, ilma oli siellä ummehtunut ja painostava. Niin kului tunti tai enemmänkin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, eikä kukaan, joka näki heidän yksimielisen tuskansa, olisi voinut aavistaa, mikä juopa oli olemassa heidän sielujensa välillä.
Nuori vaimo katkaisi ensiksi vaitiolon. Hiljaisella, äskeistä vienommalla äänellä hän sanoi:
"Hän nukkuu paremmin kuin viime yönä. Hänellä ei varmaankaan ole enää yhtä kovia tuskia. Kenties hän ei kuolekaan."
Synkistä mietteistään havahtuen Ambros nousi äkisti, loi vaimoonsa ja lapseensa hämmentyneen katseen ja sanoi:
"Jos Max kuolee, en minäkään voi jäädä elämään! Parasta siis olisi tehdä loppu heti!"
Genoveva katsoi mieheensä. Syystä kyllä välähti hänen kasvoillaan suuttumus. "Ja miten käy minun sitten?" oli hän vähällä kysyä. Kunpa hän olisikin tehnyt sen! Mutta jo tuokion kuluttua väikkyi hänen puoliavoimilla huulillaan äskeinen pilkallinen hymy; pari kolme kertaa hän näytti nielevän vastauksensa, mutta virkahti sitten ääneen, kylmästi ja terävästi:
"Älä puhu niin hurjasti, et sitä kuitenkaan tee!"
Seuraavassa tuokiossa hän olisi ottanut takaisin sanansa, niin pelottava oli niiden vaikutus. Ambros karkasi pystyyn, niin että lapsi parahtaen heräsi, jokainen veripisara pakeni hänen kasvoiltaan, hänen silmänsä säkenöivät hurjan päättäväisesti, ja käheällä äänellä hän huudahti vaimolleen:
"Niinkö? Kohta tulet toisiin ajatuksiin!"