Taas on muutamia vuosia kulunnut. Kauniina suviaamuna Heinäkuun 15:nä v. 1640 lähtee Turun kaupungin rannasta suuri joukko juhlapukuihin puettuja herroja koristetuilla veneillä linnaa päin ja koko kaupungin asujamet ovat liikkeellä. Kaikkien kasvoista loistaa hartautta ja juhlallisuutta. Mikähän seikka tämän vaikuttanee? — Jalo kuningas Kustaa Aatolvi lepää jo haudassaan, vuodatettuansa verensä Saksan tappelutanterella taistellessaan ihmisen kaikkien kalliimman aarteen, vapauden ja valkeuden, puolesta. Ruotsin kuningasistuimelle on noussut 4 vuotias tyttärensä ja näyttää siis siltä kuin olisi valtakunnan hallitus rappiolle joutumassa; mutta Kustaa Aatolvin koulua on käynyt monta jaloa miestä, jotka ottavat hallituksen ohjat käsiinsä ja toimittavat tehtävänsä kunnialla. Suomellakin on ollut se onni, että on saanut maaherraksensa mitä jaloimman miehen, kreivi Pietari Brahen, joka asuu Turun linnassa. Hän on pannut vahvalla innollaan toimeen kuningas vainajan tuuman, jonka kuolema esti häntä saamaan aikaan, yliopiston asettamisen, näet, Suomeen. Heinäkuun 15:sta v. 1640 on se ijäti muistettava päivä, jona yliopisto Turussa vihittiin. Onko siis ihme, että kaikki, joilla henki on, tuntevat sydämensä sykkivän ilosta ja rientävät yhdessä viettämään juhlaa ja Jumalalle lähettämään kiitoksen, joka on Suomelle antanut sen riemupäivän koittaa? Sepä on saattanut kaikki kaupungin virkamiehet ja ylimykset matkalle linnaan ylevää kreiviä tervehtimään, jonka ansio yliopiston perustaminen suureksi osaksi oli. Kello 8 aamulla otti kreivi heidät vastaan, piti heille puheen päivän merkityksestä ja sitte lähtevät kaikki yhdessä, kreivi hovimiehineen, pispa, provessorit, hovioikeuden jäsenet, papit, ylioppilaat, porvaristo y.m. juhlasaatossa kanuunain paukkuessa rantaan ja sotamiehiä oli asetettu kummalleki puolelle. Siitä astuivat kirjavilla lipuilla koristettuihin veneisin, joilla hiljain kulkivat pitkin Turun jokea. Tultuansa rantaan menivät juhlasaatossa yliopiston suureen saliin. Suuri väkijoukko oli kokoontunut tätä saattoa katsomaan. Salissa piti kreivi kauniin vihkiäispuheen ja sieltä mentiin sitte kirkkoon, jossa pispa saarnasi. Sitte kun tämä oli lopetettu, rupesivat kanuunat pauhaamaan kirkon kartanolla ja "kokoontunut kansa vastasi tähän niin vahvoilla riemuhuudoilla, että kirkko kajahti tästä ihmisäänien jylinästä".
Saman vuosisadan lopulla v. 1698 muutettiin maaherran asuinpaikka Turun linnasta Turun kaupunkiin ja tämä seikka antoi linnan suuruudelle ja kuuluisuudelle melkein kuolinhaavan. Linna sai estämättä hävitä häviämistänsä ja oli tästä lähtien vaan sotamiesten ja vankien asuntona. Tämän lisäksi tuli seuraavan vuosisadan alussa tulipalo, joka sai tehdä suurta tuhoa, ennenkuin saatiin sammumaan. Samaan aikaan oli myöskin "iso viha", jolloin linna jätettiin autioksi, niin että Wenäläinen sai hävittää, miten tahtoi. Noin v. 1840 on linna uudestaan ulkopuolelta kalkittu, mutta näyttää saavan odottaa turhain sitä päivää, jona Suomen kansa pitää velvollisuutenansa ylläpitää rakennusta, johonka niin monta suurta muistoa on yhdistetty. Toivokaamme kuitenkin, että sekin päivä pian koittaa, koska jo tätä nykyäkin näemme yhä suuremman innon heräjävän tutkimaan muinaisuuttamme.
Nyky-aikana ja jo monta aikaa sitten on pappi ja linnan vallesmanni ainoat herrasmiehet, jotka asuvat linnan muurien sisässä. Mitä lajia muut asujamet siellä ovat, kuulemme helposti kahleitten helinästä heidän jaloistansa ja voimme arvella jo linnaan tullessamme, kun näemme portilla sotilaita vahtimiehinä.
Jo linnan mahtavimpina aikoina oli siinä myös pahantekiöitä vangittuna. Eritenkin on muistettava vanhassa linnassa oleva niin kutsuttu "kolotorni", johonka päästiin ainoastansa pitkien käytävien kautta, jotka kävivät milloin ylöspäin, milloin alaspäin. Ensin tultiin pimeään soikeaan saliin, jossa keski-laattialla oli luukku, josta pahantekiä laskettiin alan kuuden sylen syvälle. Suvella riisuttiin hän paitaan asti, mutta talvella jätettiin takki päälle. Ruuaksi sai hän vettä ja leipää "kohtuullisesti". Sinne pantiin ne, jotka eivät tunnustaneet itseänsä syypääksi siihen, josta syytettiin. Kauheampaa keinoa heitä pakoittamaan tunnustukseen tuskin olisi löytynytkään. Kirjailia, joka tästä puhuu, lisää, "että moni roisto suvella kesti tätä koko viikon, mutta talvella tuskin kaksi tahi kolme päivää". Muutamat pelästyivät jo sen nähdessänsä niin, että tunnustivat, mitä vaan tahdottiin. Muutamat olivat "niin paatuneet", etteivät sittekään tunnustaneet, ja muutamat "niin ilkeät", että päästyänsä sieltä ottivat takaisin, mitä olivat tunnustaneet? Kuka voi sanoa, kuinka monta viatontakin tätä hirvittävää kiusausta sai kärsiä? Nykyään ovat vangit uudessa linnassa, ja vanhan linnan komeat salit ja mahtavien asuinhuoneet ovat muutetut — makasiineiksi.
Mutta ennenkuin lopetan kertomukseni, voisinko olla puhumatta haltiasta Turun linnassa, josta ehkä olet kuullut puhuttavan? Jo vanhoista ajoista asti on linnan väki tiennyt puhua haltiasta, joka muurien sisässä vartioitsee suurta raha-aarretta. Wuonna 1730 luuli eräs mies jo keksineensä paikan, missä aarre olisi, sillä lyödessään käsiään yhteen eräässä käytävässä kuuli hän kaikun ikäänkuin hopeasta. Hän ilmoittamaan asiaa maaherralle, joka lähetti miehiä linnaan kaivamaan muuria ja rahastonhoitajan ottamaan aarretta vastaan sekä kirjurin kirjoittamaan kirjaansa rahasumman määrän, joka nyt oli löydettävä. Rahanhoitaja kyllä seisoikin määrätyllä paikalla raha-arkku auki ja kirjuri kirja kädessä ja miehet kaivoivat, niin että hiki höyryi otsasta, mutta aarretta ei kuulunut eikä näkynyt. Wihdoin täytyi jokaisen häpeissään mennä tiehensä, ja ne kauniit unelmat, joita maaherra ja hän, joka aarteen luuli löytävänsä, näki, raukesivat tyhjään. Haltia ei niin helposti omaisuuttansa antanut. Kaiketi hän sen tallitsee hyvässä kätkyssä päiväin loppuun asti. Wai miten arvelet? Ja yhtä vähän kuin kukaan saa nähdä hänen aarrettansa, saanee hän nähdä ukkoa itseä "sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeaisna".
Nyt olemme siis, lukiani, yhdessä antaneet ajatuksemme rientää kuluneisin päivihin silmäilemään muutamia kuvauksia rakkaan isänmaamme ja sen kansan vaiheista. Älä anna näiden muistojen kohta kadota mielestäsi, vaan uudista ne ajatuksissas yksinäisinä hetkinä, joina päivän työt ja vastukset unohtuvat. Jos ties joskus sopii niille tienoille, viivy hetki näitä vanhoja muuria katsomassa, niin mielikuvitukses ehkä vilkkaammin kuvaa sinulle nämät tapaukset. Nähdessäs onnettoman kuningas Eerikin tähän asti säilyneen vankihuoneen ehkä surkuttelevaisuuden kyynel pujahtaa silmästäs. Kun taas Pietari Brahen ylen jalo kuva juohtuu mielees, päätä sinäkin tehdä työtä tämän rakkaan isänmaan hyväksi, — mutta älä ainoastansa päätä, vaan tee se myös. Jos tarkoin mietit, puhuvatpa kehoitussanoja sinulle siihen muinais-muistotkin, joiden tulkkina paitsi muita ovat — Turun linnan vanhat muurit.