Jo äsken riemuhuutohon ma remahdin, tän' yönä ensin liekkiviestin saatuain, mi Troian valloituksen ties' ja vaurion. Ivaili kyllä muutamat: "vai luuletko sä soihtotuliin luottain Troian sortuneen? Niin naiset ain' on herkät intoon hehkumaan!" — Mua tällä lailla hupsumaiseks herjattiin. Ma lyylit laadin kumminkin, ja kaupunki soi kauttaaltansa naisten kiitosriemua, ja kaikilt' alttareilta uhrivalkea levitti, syöden suitsuketta, tuoksuaan.
Nyt sult' en kaipaa kertomusta tarkempaa: kuninkaan suusta kaikki kohta kuulla saan. Vaan riennän parhaimmasti vastaanottamaan ma palannutta arvoisinta miestäni. Nähneekö vaimo päivää kauniimpaa kuin se, jon' aukasee hän linnanportin miehelleen,[57] sodasta taivaan auttamalle? Käske siis kansansa ikävöimää tänne rientämään: Hän löytää kotona puolisonsa uskoisan sellaisna kuin sen jätti, talonsa vartian, lempeenä hälle, ilkeöille nurjana, kaikessa muuten moisenaan. Ei rikkonut sinettiään hän, vaikk' ol' aika pitkäkin. Kas moinen moite, toisen miehen hauskutus, on mulle oudompaa kuin vasken värjäys.[58] Ei kelpo naisen kainostella tarvis oo näin kerskatessa, totuuteen hän turvautuu.
Menee linnaan.
KUORONJOHTAJA.
Sun tiettäväkses puheen pitänyt hän on[59] noin sievin sanoin, seikat selvään kertoen. Vaan kuules, airut, nyt mä tietää mielisin Menelaostakin, palasko hän kanssanne eheenä kotiin maansa armas valtias?
AIRUT.
En valhetella hyvää voi, jott' ystävät siit' aikaa-voittain korjaisivat hyötyä.
KUORONJOHTAJA.
Yht' iloisaa kuin totta puhees olkohon!
Ei salaa erkane ne kaksi toisistaan.