Siis kerro, kuinka taivaan vimma myrskysään lähetti laivastolle, kuinka päättyi tuo!
AIRUT.
Ei onnenpäivää turma tieto himmentää sais — ei se soinnu taivaallisten kiitokseen. Kun airut, kammo silmissänsä, kaupunkiin tuo murheviestin sotajoukon surmasta, ja kansa siitä saapi haavan yhteisen, ja Areen kaksoisruoska[60] monet sankarit kotoa ajaa, turmioon ne vihkien, tuo kaksoispeitsi, murhan kaksoisvaljakko — semmoinen kärsimysten kuorma harteillaan, hän totta kostotarten virttä laulaa voi.
Mut pelastuksen onniviestin tuoja kun on riemuitsevaan kotiseutuun päässyt — ei! miks iloa katkeroittaisin ma murheella, ja myrskyn taivaan-nostaman ma kertoisin?
Sill' liittoon yhtyi, mitk' ei muuten toisiaan voi sietää, ves ja valkea, valan vahvistain hävitti Argoon joukot surkuteltavat. Tuo turman tyrsky nousi yöllä riehumaan, ja Thrakian vihuri[61] laivat viskoi vastakkain ja kiskoi, ruhjoi, sateen mertä piestessä; ne myrskyn pyörittäissä puski toisiaan ja paimenensa ajoon hurjaan hukkuivat.[62]
Kun vihdoin päivän soihtu syttyi loistamaan, Aigeian meri Argon urhoin ruumiita ja haahden pirstaleita nähtiin kukkivan. Mut' meidät laivoinemme ehjin anturoin kynsistä surman sieppas taikka tarttuen melaamme varasti[63] jumal' eikä ihminen. Ja Onni[64] kulta istui laivaan varjellen, ettei sen saumoist' aallon hyöky vuotaisi, ei rantariutan kärkihin se särkyisi.
Näin Ahdin[65] kuiluun hukkumasta päästyä, kirkkaalla päiväll', uskomatta onnea, me tuskitellen uutta huolta haudoimme, laivaimme laitaa surkeaa, väen kuolemaa. Jos jotkut heistä henkiin jäivät, puhuvat he meistä nyt kuin vainajista — miksei niin! ja mennehiksi mekin heitä luulemme. Vaan hyvin kaikki käyköön! Ennen muita voit Menelaoa kotiin saapuvaksi vartoa.
Jos päivän pilkistyskään hänen nähnyt on Zeyn neuvost' ilmi-haamussansa henkivän, jok' ei tään heimon vielä salli hukkua, on toivo että kotimaan viel' löytää hän.[66] Tään totta kertoneeni tiedä kuultuas.
Airut menee.
KUOROLAULU. (1. säkeistö.)