Kenpä, ellei taivainen eeltä nähden kohtalon ynnä kielens' oikeaan ohjaten, sattuvasti kutsui näin Helenaksi kiistojen tuottajan, miekkamorsion? Tappelun hälinä, kalvan helinä[67] urot kaasi, laivoja poltti, kun hän karkasi, jättäin utuhienot uutimensa, rajun lännen lentimillä. Ajamaan ryntäsi riistaa hurmerinnoin raju kilpimiesten joukko laivan jälkiä kaikonneen — Simoin lehvärannan alla jo ankkuroivan. Huoliks' totta huoli[68] hän: (1. vastasäkeistö.) noilla häillä Troiaa löi[69] taivon vimma, vihdoinkin kostaen vieraspöydän ynnä Zeyn liedensuojan solvaisun niillen, joiden suusta soi morsion kunniaksi häiden runo, jonka sallima silloin soi tuon lankojen laulaa. Jopa toista virttä laulaa, suruvirttä vanha Troia[70] pian sai oppia. Vaikeroiden kutsuu "surusulhoks'" häntä nyt kun "Paris-parka" jo ennen ol'. Urhojans' itkee Troia syöstyjä surman suuhun. Eräs mies kasvatti leijonan (2. säkeistö.) pientä pentua pirtissään, rintaa juur' imenyttä. Tuo elon aamuna leikki aljona lasten kanssa, vanhojakin ilahutti.[71] Kun sylivauvaa kanneltiin pentua paljon paijattiin, kättä nuoli se mairesuin, ruokaa kun maha mieli. Vaan kun vahveni, luontoaan (2. vastasäkeistö.) synnynnäistä se ilmi toi: hoidon huolia maksain, atrian kutsumatonna söi peto, raiskasi karjaa. Kun veri tahrasi huoneen, isännän mieltä karvastaa surman saalis hirmuinen. Näin sääs' sallima: perheellen kasvoi turmion[72] pappi. Samoinpa myös saapui Troian kaupunkiin — (3. säkeistö.) jos saan sanoa — tuuleton lammen läikkyhenki,[73] kuin helm' uus', armas aarreloisto, lempeä nuoli silmissään,[74] syöntä polttava lemmen kukka. Heti muuks' muunsihe, käänsi sulolemmet kurjaan loppuun. Pahan työn kostaja Zevs Priamoille syyti vaivan; kot'risti koituvi tuost', itkumorsian koston. Käy ihmisten kesken lause vanhastaan: (3. vastasäkeistö.) "jos saa ihmisonni maan päällä vehmastella, se pois ei kuole lapsitonna;[75] loistava onni heimollen siittää ääreti surkeutta." Mulla ei miel' ole muiden,[76] oma miel' on: konnantyöstä sikiää tultua aijan samanlainen jälkeläinen. Vaan hurskasten sukupuu onnen oksia versoo. Sill' ilkityö[77] vanha luop' uudenkin ilkityön (4. säkeistö.) nyt tai toiste hurjillen, siks, kunne koittaa kamala kosto aikanaan; ei väisty tuo vainotar[78] veitsiä, ei peitsiä, kun katosalle kerran pääs röyhkeä rietas Ate, siittäjiensä lainen (4. vastasäkeistö.) Vaan Diken[79] näet loistavan pirtinkin piilossa, kelpomieltä suosii hän; vaan kultalinnat liatut syntiin jättää hän pois kääntynein silmin, hän hurskahan luo vaeltelee, loistoa rikkaan halveksuin, jost' ihastuupi turhuus. Kaikki hän ohjaa määrään.
Agamemnon tulee voittokulkueineen näyttämölle, ajaen loistovaunuissa, vieressään Kasandra.
KUORONJOHTAJA.
Oi valtias, Ilion murtaja sie,
vesa Atreyn oi,
mikä ois sopivin puhe, kunnioitus,
etten kiitostas
korottais ylen, en sitä halventais?
Moni kyll' ylistää valekiiltoa vain,
tosikuntoa polkien maahan.
Valitellen kurjia armahtaa
moni mies haluaa, vaikkei sydämeen
kipu liene pistänyt yhtään.
Iloisien kanss' on iloitsevinaan,
hymyhyn jörö suu väkisin sulataan.
Hyvä paimen tuntevi karjans'; ei
lumota sen silmiä petturi voi,
joka ystävän lämpöä henkivinään
metisen simasuisena liehii.
Olithan sinäkin — sit' en vaieta voi —
Helenan vuoks[80] lähtiessäs sotahan
vähämielenä merkitty kirjahani,
ajatuksia ohjaamaan kyvytön,
kun kuolevihin
virittää koit intoa tyhjää.
Jo nyt syömmeni pohjasta riemuitsen,
kun on onnella puuhasta päästy.
Viel' aikanas tutkien nähdä voit,
kuka tointansa tarkoin täyttänyt on,
kuka vilpin keinoja koitti.
AGAMEMNON
On kohdallaan, ett' Argost' ensin tervehdin ja maani jumaloita, jotka sallivat mun Priamon kansaa rangaisseena palata. Sill' yksin neuvoin turmioksi Ilion[81] he, suullisesti lausumatta mieliään, ver'-uurnaan miesten tuhoks' äänens laskivat. Kurotti kyllä kättään toivo tarttuen toiseenkin uurnaan, mutta tää ei täyty vaan. Nyt sauhu Troian rauniot vaan ilmaisee. Siell' elä tuhon myrsky, tuhka uhkuaa mehuista aarteen käryä hiiliin hiipuviin.
Täst' Ylhäisille suoritettavamme on hartaimmat kiitokset, kun koston pauloihin kiedoimme viholliset, Troian kaupungin tuon naisen vuoksi Argoon hiisi maahan kaas, tuo vainovarsa,[82] urhojoukko kilvikäs. Niin, Seulaistähden laskun aikaan leijona[83] syöläsnä karkas linnan muurin piirihin ja ruhtinasten verta latki kyllältään.
Näin pitkält' alkulauseeks' jumalille nyt! Sun perusaattees teroitan ma mieleeni,[84] ma seison puolellas ja samoin aattelen. Harvanpa luonnonlaatu sallii suosia kadehtimatta onnellista ystävää. Suomattomuuden myrkky sieluun syöpynyt tuon kurjan tuskat kaksin verroin tuimentaa: hänt' omain kärsimysten kuorma rasittaa ja mieltä kalvaa toisen onnen ilmaus. Mä tiedän koittaneena — tarkoin katsellut oon kanssakäynnin peiliin[85] — varjon kuva vaan on ystäviltä näyttäväisten ystävyys.
Odyssevs yksin, ensin retkeen innoton, valjaissa kerran seisten, veti kanssani kyll' yhtä köyttä. Liekö hän viel' elossa?