Pian saamme muuten valtion ja jumalain[86] asioista neuvotella kansan tultua yhteisiin keräjiin; ja olkoon huolenain ett' oivaks' nähty tila säilyy eellehen. Vaan missä lääkitysten tenho tarvitaan, lempeesti siinä leikellen tai poltellen koetamme vamman juurtajaksain parantaa.
Nyt tultuani kotilinnan liesillen, päin jumaliin ma ensin käteni koroitan, kun kauvas vietyään mun, kotiin toivat taas. Ain' uskollisna jääköön mulle voitto vaan!
Aikoo astua alas vaunuista. Samalla tulee Klytaimnestra palvelusneitojen kanssa, jotka kantavat purppuravaippoja.
KLYTAIMNESTRA.
Oi kunnon kansalaiset, Argoon vanhasto,[87] en häpee teille lemmellistä luonnettain ma tunnustaa, sill' aikaa myöten haihtuu pois ujous ihmiselt'. En muilta kuulemaa, vaan omaa kurjaa eloa kerron pitkiltä ajoilta, mieheni Troian luona viipyissä. Kotona yksin urhotonna värjöttää — se siltänsä jo surkeaa on vaimollen; ja monta pahaa huhua hän kuulla saa: siin' uutisniekat hyppää kertoin yhtenään ain' ikävämpää, hätäkelloa hälistäin. Jos miestäni niin monin haavoin lyöty ois, kuin jutut tänne kertoivat, niin enemmän läpiä häness' ois, kuin verkoss' silmiä. Jos kuollut ois hän aina, kuin niin kerrottiin, hän vois, kuin toinen kolmihaamu Geryon,[88] kehua usein multaverhon saaneensa maan pääll' — en virka maanalaisest' — yllensä,(89) jos kuollut ois hän kerran joka haamulta. Tuollaisten huhuin aina hakarrellessa, väkisin usein paula kirvotettu on mun kaulastain, kun tuska tahtoi hirtehen.
Agamemnonille.
Ja noista syist' ei seiso tässä vieressäin hän, jonka pitäis, rakkautemme vastike, Orestes poikas: ellös tuota kummeksi! Sun kelpo kalpaveljes, fooki Strofios kasvattaa häntä. Tuopa vaaran pyörivän kuvaili mulle: jos sun kohtais kommellus tuoll' Iliossa, kansanmelske kukistaa[90] vois neuvoston jon sääsit — niinhän ihmiset jo sortunutta vielä sortaa tahtovat. Tää selvitys, saat uskoa, on vilpitön.
Mult' itseltän' on itkun vuolas lähde niin jo ehtynyt, ettei siinä pisaraa. On silmä, myöhän unta saaden, himmennyt,[91] sun soihtutultas turhaan tähdystellessään ja itkiessään siitä. Jos ma torkahdin, niin oitis hyttysenkin siiven hyrinään sävähdin, nähtyäin sun luonas kammoja enemmin, kuin tuon unen hetkeen mahtuikaan. Iloiten mielin nyt, kun kestin kaiken tään, ylistää miestäni: hän talon koira on, on laivan turvaköysi, linnan korkean on valtapylväs, isän lapsi ainoinen, purjehtijoiden arvaamatta nähty maa, suloinen huomen myrskyn jälkeen valjennut, ves'lähde, matkamiehen janon virvoke… Ihana vaan nyt ahdingosta pääsy on.
Kyll' ansaitsee nää tervehdykset multa hän. Pois kateus väistyköön! Jo kyllin kärsitty on hätäpäivää. Nytpä, armas valtias, vaunuista astu! Ellös, herra, kuitenkaan pane maahan jalkaa, jolla Troian tallasit! Miks viivyttenkin, naiset, joiden käskettiin katella vaipoin käytäväänsä polkua? Tie oitis purppuroitakoon, jott' ansio hänt' ohjata sais linnaan uottamattomaan![92]
Muut tehtävät mun virkku, valpas huoleni jumalten mieltä myöten oikein toimikoon!