Voi vaivat kaupungin peräti raiskatun! Voi uhriteuraat, kun muuria suojellen tapatti laitumiltaan isä summittain! Ne ei varjelleet kansaani kärsimästä kärsittäviään. Valanpa minäkin kohta vereni lämpimän.
KUORO.
Se sanas edellisten kanss' sopusoinnuss' on.
Sua huimaa jumala suuttunut,
jok' yl'voimallansa sua rynnäköi —
ja niin kuolemas kaihovirtt' uikutat.
Loppua arvaa en.
KASANDRA.
Nyt ennustuksen' siis ei enää katsova harson alta kuten häissä morsian; vaan kirkasna kuin aamutuuli lentäköön se päivän koita kohden, valoon vierittäin kurjuutta tyrskyaallottain viel' suurempaa kuin omani on. En ongelmoin sua eksytä.
Todistakaat, ett' ennen täällä tehtyjen rikosten pääsin jäljille mä täsmälleen! Ei linnast' enää koskaan väisty kuoro tuo, jonk' ääni riemun riistää, soinnutonna soi. Se ihmisverta juoden rohkaistuakseen[128] saleissa juhlii telmien — ja vaikeaa on raivotarten siskosarjaa häätää pois. Nyt veisaavat he virttään linnan juurella tuost' alkurikoksesta,[129] vuoroon kiroten vihoissaan myöskin veljesvuoteen raiskaajaa.[130] Harhaanko tähtäsin vai pilkkaan ammuinko? Hepakko lienkö kiertolainen valhesuu? Vakuuttakaa siis valall',[131] että linnan tään ikivanhat synnit kaikki tiedän tarkalleen!
KUORONJOHTAJA.
Mit' apua valan siteest' ois, jos lujaankin se solmittais? Mut ihme, että vieraan maan laps', kasvaneena tuolla puolen merta, voi kuin omin silmin nähnyt kaikki kertoa.
KASANDRA.
Apollon, ennusluoja sääs sen toimeksein.