Näin tapahtui se, Argoon ukot arvoisat. Iloitkaa nyt tai surkaa! — minä riemuitsen; ja jos ois kiitospalve sopiva kuolossa, täss' ois se oikein, liian oikein kohdallaan. Niin kirousta ja kurjuutta hän täyteen kaas' sen maljan, jonka itse vihdoin juoda sai.
KUORONJOHTAJA.
Me kummeksimme kieltäs herjan rohkeaa, kun kuolleen miehes luona kehtaat kerskata.
KLYTAIMNESTRA.
Mua kiusaatte kuin naista lyhytjärkistä. Mut sydän pelvotonna lausuu kumminkin, min tiedätte jo — kiittäkää tai moittikaa! se yhtä mulle —: mieheni Agamemnonin tää ruumis on, työ jonka käteni suoritti aseena oikeuden. Niin sen laita on.
KUORO. (säkeistö.)
Min söit myrkyn, kyy?
maan kasvamanko, syötävän?
Vai veden tuomanko? Raivosi hurjuudess'
et kiroustakaan kansasi peljännyt,
pois syöksit,[150] surmasit. Maas sun karkottaa,
ihmisten iki-inhon!
KLYTAIMNESTRA.
Maanpakohonko tuomitset mun, kärsimään ihmisten inhon, kansan kiroushuutoja; etk' ennen tuota miestä yhtään moittinut, vaikk' yhtä huoleti, kuin lampaan teurastaa mies, jonka laidun villakarjaa vilisee, hän oman lapsens' uhras, syntykipuni suloimman saalaan, pohjoistuulta tyyntääkseen! Maast' ajettavas eikös ollut ois se mies tekonsa häijyn sovitteeks? Mut kuullessas mun työni, tuima tuomar' olet. Neuvon vaan sua uhkaamaan, jos varustettu voitolla on kätes hallitsemaan mua samaten kuin mun on. Vaan jos toisin salli jumala, saat vanhaks tultuaskin mieltä oppia.
KUORO. (vastasäkeistö.)