Zevs meit' ohjaa oppimaan, (2. säkeistö.) vahvistaa sen totuuden: vauriosta viisastuu. Tuskan karvas neste yölläkin tihkuu tuon syyllisen sieluhun; mieli malttaa täytyy vaan. Luojan armo pyhält' istuimelta laivaa ohjaten sen sääs. Niinpä silloin[17] ylhäinen (2. vastasäkeistö.) Kreikan laivain päällysmies, soimaamatta tietäjää, nöyrtyi alle kolkon kohtalon. Mutta kun vastatuul' eväät söi, miehet nääntyi, värjöttäin Kalchiin vastapäätä[18], missä tyrsky pauhaa Avliin rantahan — Lens' viivyttäin myrsky Strymonista:[19] (3. säkeistö.) vei valkamat; näljän, ruokaretket toi miehillen; ei säästänyt purtta, köyttä — miehet jo vartoessa pitkäksyivät; — kukat se kaas', Kreikan urhot uljaimmat. Niin myrskyn vimmahan tietäjä ruhtinaille, viitaten Artemiiseen, ankaramman viihdykkehen ehdotti; nää survasivat maankamaraan sauvoillaan. Vieripä itkuki heiltä. Näin lausumaan käy nyt korkea herra:[20] (3. vastasäkeistö.) "kyll' raskast' on, ellen taivu käskyyn; mut katkeraa, jos lapsosein, linnan päiväpaisteen, ma surmaan, taaton kättä tahraa tään immen ver', alttarille vuotaen. Oi vaali vaikein! Voinko ma laivat jättää,[21] liittoveljeni pettää? En! että nyt näin himotaan uhria tuult' uinuttavaa — tyttöni vert' — ihmekö tuo? Olkohon onneks siis se!" Näin taivuttain niskan ikeen alle, (4. säkeistö.) jo toinen tuul' miehen mielen käänsi, miel' irstas, pyhää polkeva, mi huimin päin kiihtyi hirmutyöhön. Kun ihmislaps' astuu harhatielle,[22] hän hurjaa rohkoa saa, yltyy, paatuu. Jo its' uskaltaa hän last' uhrata onneks retken nais- ryöstöä kostavaisen, laivojen lähtöuhriks. Kyll' impi huus' isää parkusuulla; (4. vastasäkeistö.) ei säästä tuo neitopäivän kukkaa kuningas kalpakiimassaan. Vaan isä käsk' urhoin nuorten nostaa rukoiltuaan neidon alttarille, poloisen, murtunehen uhrivohlan vaippaan verhotun, ja suun kaunihin ääntä valvoa kostoa kirkumasta ruhtinashuonehelle. Siteillä suult' äänen tie suljettiin: (5. säkeistö.) Hält' alhappäin keltavaippa[23] vaipuu, ja tappajiin hellän silmän hän luopi, heilt' armoa pyytäin: sanoitta kuin maalaus hän lausuvan näkyypi niille,[24] joille hän isänsä luon' ennen juhlittaissa ol' laulellut: kaino[25] imp' ihanasti ol' taaton kultaisaa onnea kiitellyt, kun viiniä vuoti maljat. Nyt seuraavaa nähnyt en, lausu en: (5. vastasäkeistö.) ei pettänyt Kalchaan taito, Dike[26] vast' oppins' suo kärsineille. Mit' eess' on, aikanaan se kuuluu. Kuin huokaus ennen aikojaan, niin on uteilukin suottainen. Viel' kerran kaikk' ilmi valoon astuu. Oi, valjetkoon vasta viel' ilopäivä! Sen hänkin soisi, mi tänne astelee, maan ainoa turvantuoja.
Klytaimnestra astun ulos linnasta.
KUORONJOHTAJA.
Sun valtaas, Klytaimnestra, kunnioittaen[27] ma saavuin: valtaistuin vaatii kunniaa, miesruhtinaasta tyhjänä, sen vaimollen. Nyt soisin tietää, suotuisanko saatuas sa sanoman vai hauskan tiedon toivossa näin uhraat. Vaan en moiti myös, jos vaiti jäät.
KLYTAIMNESTRA.
Nyt nouskoon aamu — niinkuin sananparsi on —
yön äitihelmast', onnen viesti huulellaan!
Saat kuulla riemun toivomaasi suuremman:
Argiivein halluss' on nyt Priamon kaupunki.
KUORONJOHTAJA.
Mi sanas ol'? Sit' epäilylt' en älynnyt.
KLYTAIMNESTRA.
On Troia meidän. Joko lausuin selvästi?