Kettu ja aasi olivat sopineet yhteisestä puolustuksesta ja lähteneet sitten metsästämään saalista. Kovin kauas ei ollutkaan tällä retkellä päästy, kun vastaan tuli jalopeura. Näin ilmeisestä vaarasta kettu koetti pelastua sillä, että lähestyi jalopeuraa ja lupasi tälle toimittaa keinon aasin pyydystämiseksi, jos saisi valallisen vakuutuksen, että sen oma nahka sitten olisi täysin turvassa. Jalopeura antoi siitä kunniasanansa, ja kettu opasti aasin syvän onkalon reunalle, houkuttaen sen syöksymään sinne piiloon. Mutta huomattuaan aasin olevan siellä hyvässä tallessa jalopeura tarttuikin ensin kiinni kettuun ja kävi noutamassa aasin sitten, kun mieli teki.
KETTU JA PIHLAJANMARJAT
Kerran oli aika, jolloin kettu olisi samonnut pihlajanmarjojen takia yhtä kauas kuin lampaanlapaa tavoittaessaan, ja juuri sen ajan kettu, jolla oli sellainen maku, seisoi pihlajan juurella, suu auki ja kieltään lipoen, sillä ylhäällä roikkui kaikkein ihanimpia marjaterttuja, mitä ikinä oli nähty. Niinpä kettu innoissaan teki satoja hyppyjä ilmaan, mutta lopulta uupui ja älysi kiusakseen, ettei ponnistuksista ollut mitään apua. »Paha ne periköön», mutisi kettu; »nehän ovat happamia!» Ja sitten kääntyi, huitaisi hännällään ylenkatseellisesti marjoja kohti ja livisti tiehensä.
HIIRIEN KOKOUS
Hiiret olivat kerääntyneet yleiseen kokoukseen ja tiukasti lukittuaan ovet ryhtyivät vapaasti neuvottelemaan, mitkä keinot olisivat parhaat turvaamaan hengen ja omaisuuden säilymistä kissan tuottamalta ainaiselta vaaralta. Siinä esitettiin monia suunnitelmia ja väiteltiin niiden sopivaisuudesta.
Viimein piti eräs nuori hiiri loistavan puheen ja ehdotti loppuponnessaan uutukaista keinoa, jonka avulla muka ikipäiviksi pelastuttaisiin vihollisen vallasta ja joka myöskin oli ainoa mahdollinen. Piti näet toimittaa niin, että kissalla olisi kaulassa kello, joka pienimmästäkin liikahduksesta helähtäisi merkiksi hiirille, että kaikkien oli kiireimmiten hyökättävä koloihinsa pakoon.
Tämä puhe sai osakseen myrskyistä suosiota, vieläpä jotkut ehdottivat, että niin ansiokkaalle hiirelle lausuttaisiin pöytäkirjassa erityinen kiitos. Sitten nousi lavalle vanha, vakava hiiri, joka oli koko ajan kykkinyt vaiti, ja myönsi, että keksintö oli kerrassaan ihailtava ja sen esittäjä epäilemättä varsin nerokas hiiri; mutta ennenkuin äänestettäisiin kiitoksen lausumisesta kokouksen puolesta, näytti kuitenkin vielä olevan aihetta pyytää, että arvoisa keksijä lisäksi ilmoittaisi, kuinka tuollainen kello sidottaisiin kissan kaulaan ja kuka läsnäolijoista ottaisi sen suorittaakseen.