Karhu oli kerran niin raivoissaan mehiläisen pistosta, että juoksi kuin hullu puutarhaan, jossa oli mehiläispesiä, ja kostoksi tyrkkäsi ne kaikki kumoon. Tämä loukkaus yllytti lukemattomat mehiläiset hyökkäämään karhun kimppuun, joka vasta jälkeenpäin osasi päätellä, että olisi ollut paljoa viisaampaa kestää yksi pisto kuin mielettömän intohimon vallassa usuttaa niitä tuhansittain vastaansa.
KETTU JA APINA
Kerran eläimet olivat niin hassahtaneet, että valitsivat kuninkaakseen apinan. Tämä oli aikoinaan tanssinut ja huvittanut niitä esittämällä kaikenlaisia iänikuisia temppuja, ja varmaankin eläimet olivat lopulta niiden katselemisesta niin peräti tylsistyneet, ettei keksitty sen parempaa kuin julistaa tanssimestari hallitsijaksi.
Niinpä apina sitten sai kruunun päähänsä ja koetti näyttää kovin arvokkaalta ja valtioviisaalta. Mutta kettua kiusasi ihan sydänjuuria myöten se huomio, että lähimmäiset olivat menetelleet näin hupsusti. Eipä siis kumma, että kettu päätti, kunhan vain tulisi sopiva tilaisuus, saada kaikki eläimet käsittämään vaalinsa typeryyden ja samalla rangaista viheliäistä kuningasta röyhkeästä itserakkaudesta.
Pian sen jälkeen kettu tapasi ojan reunalla satimen, jossa oli syöttinä lihanpala, ja riensi apinan luo ilmoittamaan löytäneensä aarteen, joka oli yleisellä laitumella ja siis kuului yksinomaan majesteetille. Apina ei osannut haistaa siinä makkaran käryä, vaan meni oiko päätä ottamaan aarteen haltuunsa. Mutta kohta kun se oli laskenut molemmat käpälänsä satimelle, likistyivät ne rautojen väliin. Häpeän ja vihan vallassa apina alkoi nyt haukkua kettua, herjaten tätä kapinoitsijaksi ja petturiksi, vieläpä uhkasi kamalasti kostaa. Siitä ei Repolainen piitannut vähääkään, nauroi vain ilkeästi ja sanoi lähtiessään: »Mokomakin kuningas, kun ei edes ymmärrä, mikä sadin on!»
KOIRA HINKALOSSA
Äkäinen, kateellinen rakki oli päässyt tallin hinkaloon ja luskutti sieltä hampaat irvissä estääkseen hevosia syömästä muonaansa. Vaikkei koira syönyt siellä itse mitään, niin että sen oma raato oli nääntyä nälkään, ei se sittenkään olisi suonut, että muut söivät kauroja.
KAUPUSTELIJAN AASI
Muuan kaupustelija oli käynyt rannikolla ostamassa suolaa. Kotimatkalla piti mennä virran poikki, ja vahingossa sattui hänen aasinsa putoamaan sinne. Hyvän aikaa rimpuiltuaan se pääsi kuitenkin taas pystyyn, ja taakka tuntui nyt paljoa kevyemmältä, sillä vesi oli sulattanut melkein kaiken suolan. Kaupustelija lähti takaisin ja täytti satulakorit entistä suuremmalla määrällä suolaa. Kun sitten toisen kerran oltiin menossa virran poikki, molskahti aasi sinne tahallaan ja kompuroituaan jaloilleen, taakan jälleen ollessa melkoista kevyempi, päästi riemuisen hirnahduksen, ikäänkuin olisi saavuttanut, mitä olikin tarkoittanut. Mutta kaupustelija älysi tämän juonen ja ajoi aasillaan rannikolle kolmannen kerran. Nyt hän ei ostanutkaan suolaa, vaan sieniä. Virralle jouduttuaan aasi tietysti uudisti temppunsa, ja kun sienet saivat imeä itsensä vettä täyteen, paisui kuorman paino suunnattomasti. Niin aasi sai kokea, että »pilkka sattuu omaan nilkkaan», ja ihan nääntyäkseen laahustaa isäntänsä jäljessä kaksinkertainen taakka selässä.