— Minä sanoin "jos", — virkahti Julia. Hän ihmetteli, että sanat niin etsimättä tulivat hänen kielelleen; ja kuitenkin olivat hänen kätensä pelosta tahmeat, ja hän hengitti lyhyeen maalattujen huultensa välitse. — Jättäkäämme se tuohon sanaseen "jos".
Hän kääntyi ikkunaan nojautuen sitä vastaan, otti taskustansa nenäliinan ja alkoi leyhytellä itseään.
Kaidetta pitkin Puolikuun vastapäisellä laidalla tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä kulki pitkä, hoikka, miellyttävän näköinen, vaikka hyvin tummahipiäinen nuori herrasmies. Tämä huomasi hänen herttaiset, hehkuvat kasvonsa, tuijotti ensin itsetiedottomalla ihailulla, sitten tietoisesti, ja vihdoin hänen tummanpuhuvat kasvonsa punehtuivat ja hän tervehti, näyttäen hiukan kiihtyneeltä. Lady Standish tiesi puolisonsa tulleen aivan lähelle hänen taakseen ja kuullen satiinitakin jokaisessa kahahduksessa hänen aistimiensa imartelevan liikutuksen hän tunsi oudon, kujeiluun kiihoittavan paholaisen, joka oli saanut hänet valtaansa, ajavan häntä yhä edemmäksi ja heilutti pientä nenäliinaansa vastaukseksi nuorelle herrasmiehelle melkein heittomuiskua kuvaavalla liikkeellä.
— Kuolema ja kadotus, — kiljahti sir Jasper, — ihan silmieni edessä!
Hän tarttui vaimoansa ranteesta ja paiskasi hänet alas pitkälle sohvalle. — Ei, — huusi hän, — ehkä on aviomiehiä, jotka sellaista sietäisivät, mutta minä en kuulu niiden joukkoon. Vai siinä se lohduke olikin! Siinä on keikari, jota varten sinä laittaudut sellaisiin koreihin höyheniin ja jota odottelemassa seisot ikkunan luona antaaksesi hänelle merkkejä ja myhäilläksesi hänelle! Voi sitä viatonta kedon kaunokkia! Äsh! Minun olisi pitänyt ymmärtää se liiallinen hellyytesi… teeskentelijä! — Hän iski ikkunaan niin tuimasti, että se särähti auki haoistaan.
— Kuulkaa, paras mylord Verney, sananen teidän kanssanne! — Sir
Jasper kuohui jo vimmasta.
Solakka herrasmies pysähtyi kummastuneena.
— Herran tähden! — huudahti lady Standish. — Mitä olen tehnyt? Sir Jasper, puolisoni! — Hän tarttui hänestä kiinni. — Sir Jasper, mitä sinä epäilet? Oi, taivas! — Hän oli pyörtymäisillään ja saattoi tuskin lausua johdonmukaista sanaa. — Tein sen kaiken vain kiusoitellakseni sinua. Se oli ainoastaan joutohetken huvia. Oh, rukoilen, usko minua, usko minua!
— Kiellä vaan! — pauhasi mies. — Kiellä, mitä olen omin silmin nähnyt! Päästäkää minut, madam. — Hän työnsi vaimonsa syrjään ja hyökkäsi avopäin portaita alas kadulle loordi Verneytä kohti, joka ujosti, mutta miellyttävästi hymyillen kääntyi ja asteli takaisin päin.
— Kaunis ilma tänään, sir Jasper, — virkkoi hän kohteliaasti, ja vasta sitten hän huomasi sir Jasperin vääntyneet kasvot ja näki lady Standishin, joka vastikään oli niin kauniina hymyillyt, nyt epätoivoisesti pitävän kiinni ikkunanpielestä, kasvot kuultaen kalmankalpeina ihomaalin lävitse.