— Sir? — virkahti tämä, pannen pienen päänsä kallelleen.
— Kenen vuoksi sitten vuodatit kyyneliä, ellet minun tähteni? Mitä tämä käytös merkitsee? Mitä nämä vihjaukset tarkoittavat? Kautta taivaan, minä tahdon tietää totuuden! — Hänen kasvonsa kuohahtivat, suonet hänen ohimoillaan paisuivat, sieraimet laajenivat.
Lady Standish kohotti toisella kädellään hihassa riippuvaa pitsiä, katsellen sitä perin tarkkaan.
— Olisi parempi, — sanoi hän, ja hänen äänensä värähti, — että et kyselisi minulta, sir Jasper. — Sitten hän leimahti vihaiseksi, herkkänä ja hurmaavana, jollaisena puoliso ei ollut häntä ennen nähnyt. — Sinä käyt omia teitäsi kylläkin vapaana, — virkkoi hän. — Kolmena viime viikkona et ole viettänyt ainoatakaan iltaa seurassani ja puolet päivistäsi annat toisille, joista en tiedä mitään. Oh, minä en valita, sir! Valittelin ennen, mutta se on nyt ohi. Olin väärässä, sillä nyt näen, että vastoinkäymisillä on etunsakin. — Tässä hän hymyili. (Olisipa mies tiennyt, miten vähällä hän oli hyrähtää itkuun!) — Sinun laiminlyömisesi jättää minut vapaaksi.
— Vapaaksi! — huudahti sir Jasper tukehtumaisillaan. — Vapaaksi!
Suuri Jumala, vapaaksi! Mitä taivaan nimessä tarkoitat? Vapaaksi, madam?
— Sir Jasper, — sanoi lady Standish katsahtaen häneen hyvin vakavasti, — et kuule minun enää koskaan kysyvän, kenen seura vetää sinua niin paljoa enemmän puoleensa kuin oman vaimosi.
— Tosiaan, — huudahti sir Jasper epäröiden vihanpuuskassaan, kun ei tiennyt minne päin sen kohdistaisi.
— Et, — toisti mylady; — ja samaa hyvää makua odotan sinulta. Se pyyntö ei ole liikaa. Sinun tulisi iloitakin, jos olen löytänyt lohduketta poissaolosi korvaukseksi.
Sir Jasper päästi kauhean kirouksen ja melkein hyppäsi vaimonsa niskaan.
— Lohduketta! — Hän työnsi kätensä puuteroituun tukkaansa ja vavahti äänettömäksi, löytämättä tehokkaita sanoja.