Loordi Verney oli ujo nuori mies.
— Ah… ah, hyvää huomenta, — sanoi hän, kumarsi kohteliaasti ja kääntyi nopeaan.
Sir Jasper heitti äärettömän ivallisen ja halveksivan katseen vaimoonsa.
"Kyllä olet valinnut itsellesi oikean jänishousun!" näkyi hän ajattelevan. Sitten pysähdytti hän hoikan ripeäliikkeisen miehen hyökkäävällä huudahduksella:
— Odottakaa… odottakaa, loordi Verney… loordi Verney… minulla on teille vähän puhuttavaa.
Nuorukainen pysähtyi, pyörähti päin ja sanoi:
— Olen palveluksessanne. — Jonkinlainen kalpeus oli karkoittanut vilpittömän nuoruuden punastuksen hänen poskiltaan, mutta silmästä singahti kipuna ylvästä sielukkuutta.
Sir Jasper astui häntä kohti ja pysähtyi vasta sitten, kun hänen kuusi jalkaansa jänteitä ja lihaksia oli askeleen päässä nuorukaisen notkeasta vartalosta. Hänen kuumat punaisenruskeat silmänsä syöksivät tulta, uhkuivat hurjina tuhoa ja turmaa viattomalle nuorelle päärille. Hänen täyteläiset huulensa yrittivät ivanaurua, mutta vimma väänsi ne irvistykseen, jonka välitse hänen valkoiset hampaansa raivokkaasti välkkyivät.
— Tulkaa, tulkaa, me ymmärrämme toisemme, — sanoi hän; — tahdotteko kävellä kanssani? Nykyhetki on hyvin sopiva, ja pari tuttavaa kyllä helposti löydämme.
— Mainiota, — vastasi loordi Verney koettaen näyttää arvokkaalta, mutta ilmaisten siten pojan joka piirteessään. Sitten hänen kasvonsa kuohahtivat jälleen punaisiksi, ja hänen jäykkä sävynsä suli. — No, hiisi vieköön, sir Jasper, — sanoi hän, — mitä tämä kaikki merkitsee?