Sir Jasper loi veristyneet silmänsä ylöspäin.
"Tämä nuorukainen", hymähti hän vedoten taivaaseen, "oo, tämä sievä nuorukainen!" — Te tahdotte tietää syyn, mylord Verney?
Loordi Verney punastui ja änkytti. Lempo, hän tahtoisi tietää, mitä oli tehnyt! Hän oli tietysti sir Jasperin käytettävissä, mutta paljastaa miekkansa miestä vastaan…
Sir Jasper päästi äänen, joka oli voihkahduksen ja kiljahduksen keskivälillä. Hän osoitti pyyhkäisevällä kädenliikkeellä tuskallisessa jännityksessä odottavan, ikkunanpieleen naulatun lady Standishin hahmoa. Sitten hän sähisi:
— Minä tiedän!
— Sir Jasper!
— Sanon teille, että tiedän, — toisti sir Jasper, — riittäköön se.
— Hyvä Jumala, — läähätti loordi Verney, — tässä on mitä ikävin erehdys. Tarkoitatteko, sir… onko minun ymmärrettävä, sir Jasper…? Se on järjetöntä. — Kalpea kauhu ja tulipunainen hämmästys kilpailivat hänen rehellisellä otsallaan. — Ette suinkaan tarkoita, että lady Standishilla on mitään yhteyttä tämän merkillisen näytelmän kanssa?
Sir Jasperin vapiseva käsi kohosi raivokkaasti, sitten etsi se umpimähkään miekankahvaa ja putosi vihdoin voimattomasta inhosta hänen sivulleen.
— Mylord, — sanoi hän, — lady Standish on naisten helmi, sen haluaisin teidän tietävän! Naista, joka on hyveellisemmin kiintynyt puolisoonsa ja velvollisuuteensa, ei ole koskaan nähty… Sen tahtoisin teidän tietävän! — Musertavassa ivassaan hänen kasvonsa olivat aivan hirveät nähdä. — Valitukseni teitä kohtaan, sir, koskee… — Hän pysähtyi ja loi epävakaan katseen nuoreen herrasmieheen, joka nyt alkoi osoittaa ilmeisiä pelon merkkejä. Mustasukkainen puoliso, sellaisenhan saattoi kohdata minä päivänä tahansa… mutta raivohullu!…