— Niin näkyy, — myönsi Kitty kuivahkosti.
O'Hara puristi kouransa kokoon ja veti vaivaloisesti henkeään.
* * * * *
Ponnistellen, kompastellen silloin tällöin, hytkähtäen lyhyeen raviin palatakseen taas raisuun käyntiin reipas valjakko oli kiskonut vaunut suuren ylänteen huipulle vauhdilla, jollaista ei ollut ennen nähty, mutta joka silti oli verrattain hidasta.
Nyt laskettiin alamäkeä. Ajaja liehutti ruoskaansa. Suhisten kiitivät pyörät hyvällä tiellä; puolittain avatusta ikkunasta sisään puhaltava yötuuli leyhäytteli röyhelöä Kitty-rouvan povella ja tanssitti vallatonta kiharaa herra O'Haran kalpealla otsalla.
Nopean kulun elähdyttävä vaikutus, ruoskan rapsahdukset, kavioiden hurja poljento, öisen hetken lumo, tilanteen vaaranalaisuus, koko yrityksen yltiöpäisyys, kaikki tuo yhtyi panemaan lesken iloisen veren suloiseen liikkeeseen, nousten hänen keveihin aivoihinsa kuin helmeilevä viini.
Mitä! Pitikö näytelmän kaikkien lisäpiirteiden olla niin täydellisiä ja sen päähenkilön osoittautua tehtävässään niin surkuteltavan kehnoksi? Mitä! Hänen, Kitty Bellairsinko, ryöstäisi Bathin kuuluisin elostelija esiintyäkseen tässä verrattomassa tilaisuudessa yhtä saamattomana, yhtä mykkänä kuin kokemattomin sileäleukainen nuorukainen? "Niin ei saa eikä voi olla," virkkoi hän itsekseen. Ja senvuoksi hän muutti menettelytapojansa.
— Ka, — virkkoi hän ääneensä heltyneimmän mielentilansa kuhertavalla sävyllä, — ihan varmaan, herraseni, luulisi, että pelkäät minua.
— Ah niin, Kitty, — vastasi Denis koruttomasti, — kyllä minä pelkäänkin.
— Hyi, hyi! — nauroi rouva. — Ja miten olen sinut niin säikähdyttänyt? Älä ajattele minua, — sanoi hän nojaten kasvonsa häntä kohti mitä viekkaimmin hymyillen, — muukalaisena, vaan sisarena, rakkaana, rakkaana serkkuna.