Miehen silmät leimahtivat vuorostaan hänelle. Lesken hilpeä mieliala sopi yhtä vähän hänen äkilliseen myrskyisen vakavaan intohimonsa paisumiseen kuin tamburiinin iloinen helinä juhlallisen veisuun säestykseksi.
— Minä ajattelen sinua, — lausui hän, ja hänen äänessään värähti syvää liikutusta, — tulevana aviovaimonani.
Näin sanoen lankesi hän polvilleen ahtaalle vaununlattialle ja suuteli hellästi hänen röyhelönsä poimua, ikäänkuin olisi tietoisena omasta tulestaan kavahtanut lähempää kosketusta.
Sanalla "vaimo" ei koskaan ollut miellyttävää kaikua herttaisen lesken korvissa. Se ei loihtinut hänelle viehättävää kuvaa menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan.
Noiden huulien lausumana, joiden hän olisi toivonut kaikkein vähimmin mainitsevan häntä sillä nimellä, se herätti hänessä sellaisen sievoisen raivonpuuskan kuin hän tuskin koskaan oli itselleen sallinut.
— No, toden totta, onko paholainen päässyt irti! — huudahti hän. — Oh, te miehet olette kaikki samanlaisia. Rakastajina pelkkää tulta, kiihkeitä kuin turkinpippuri, hehkuvia kuin Intian aurinko! Rikki pamahtelevia kuin silleryviinillä [Samppanjalaji, jota valmistetaan Silleryn kylässä Ranskassa.] täytetyt pullot. Tyrehdyttämättömiä puroja… Mutta, kah! Annahan rakastajan vain kuvitella itsensä puolisoksi, anna toivotun mielitietyn heidän silmissään hahmoutua varmasti saaduksi aviovaimoksi… Laupias taivas, mikä muutos! Tulen sijasta saamme jäätä, punaisen, purevan turkinpippurin asemesta vihreän, viileän kurkun, iloisesti kuohuva sillery korvataan heikoimmalla oluella tai kaljalla… niin, jopa korpuilla ja vedellä! — huudahti Kitty-rouva piesten itsensä entistä kauniimpaan vimmaan. — Ja jos pelkkä turvallisuuden tunto noin muuttaa rakastajan teissä, niin onpa vihityllä vaimolla tosiaan hauska tulevaisuus odotettavana! Ei, kiitos, sir, — sanoi rouva työkäten kivettynyttä O'Haraa vihaisella jalalla. — Minulla on ollut yksi hallainen vesivelli-puoliso, ja se saa riittää minun eliniäkseni. Jumalan kiitos, ei vielä ole liian myöhäistä! — kuohui hän. — En vielä, sir, ole rouva O'Hara.
Ja suuttumuksensa keskellä ajatteli hän: "Tämä tekee eron Devizesissä helpommaksi". Mutta siitä huolimatta hän oli yhtä vihainen, että tuo tomppeli oli pilannut hänen hauskan ajelunsa.
Kun hänen äänensä äkäinen musiikki oli tauonnut, seurasi hetkisen täydellinen hiljaisuus, jota katkaisi ainoastaan hevosten ja vaunujen ponnistelu toisen mäen rinnettä ylös. Silloin O'Hara purskahti eräänlaiseen haavoitetun hellyyden, intohimon ja kiukun karjahdukseen. Paiskautuen takaisin istuimelleen hän tarttui hurjasti rouvan ranteeseen, vaikka hänen puristuksensa hurjuudessaankin oli hellä.
— Miten uskallat, — huusi mies, — miten uskallat epäillä rakkauttani! Hornankin liekit ovat kylmät verrattuina siihen tuleen, mikä tällä hetkellä povessani palaa. Kuivukoon kieleni kitalakeen, leikattakoon se suustani, ja älköön se enää koskaan lausuko järkevää sanaa, iskettäköön minut kuoliaaksi jalkojesi juureen, Kitty, sammukoon elämäni tähän paikkaan, ellei tämä ole totta kuin evankeliumi! Kuuntele sydämeni puhetta, — huudahti hän, painaen vangitsemansa käden entistä rajummin rintaansa vasten, — eikö se sano Kitty, Kitty, Kitty…? Se onkin vain kello, jossa sinun nimesi on läppäävänä kielenä!… Ja sinä ilkut minulle siksi, että minulla on liian paljon haastettavaa sen sanoiksi pukeakseni! Oi, — jatkoi herra O'Hara, käyden yhä äänekkäämmäksi ja liukaskielisemmäksi, — mitäpä minä voisin sanoa, kun sydän on noussut kurkkuuni tukkimaan tien? Katsohan, julma nainen; eikö se syki yksinomaan sinulle, ja etkö sinä tällähaavaa pelkästä häijyydestä pistele sitä nuppineuloilla? Jumala armahtakoon minua, että sanon sellaista enkelistä! Katso nyt, Kitty! Onko tämä sydän mikään kurkku?… Jos olisit sanonut lemmenomena… Oohh, tosiaan, minä olen oikea viileä kurkku, ja vesivelli virtaa suonissani kuin tuli!… Naura, madam, se on oikein oivallista leikkiä! Käytä sitä kurkkua neulatyynynäsi! Kah, kaljaako pursuu haavoista? Kautta sieluni, — huudahti hän myrskyisen mielentilansa noustessa korkeimmilleen, — haluanpa näyttää sinulle, minkä väristä se on!
Puhuessaan hän kurottausi rajusti takaistuinta kohti ottaakseen miekkansa, ja äkkiä keskeytyen iloisessa hilpeydenpuuskassaan rouva Bellairs vakuuttautui kylliksi toverinsa tunteiden voimasta estääkseen hänet tarttumalla häneen käsillänsä ja äännähtelemällä pieniä kauhun kirahduksia: