— Kernaasti pistoolit, — virkkoi Stafford sulloen piippunsa pesää pikkusormellaan. — Mutta olehan niin ystävällinen ja tee päätöksesi… edes vaihtelun vuoksi. Muistelen, että asiaa viime kerralla pohtiessamme olimme valinneet tämän… — Hän mukaili pitkän äkkivääränsä varrella ikkunan läpi siroa pistoa sir Jasperin liivejä kohti. — Siinä vuotaa enemmän verta, Jasper, — vihjaisi hän arvostelevasti.
— Totta, — jupisi toinen, taas horjuen päätöksessään. — Mutta pistooleilla viiden askeleen päästä…
— No… niin, myönnän, että viiden askeleen välimatkalla on tenhonsa, — vastasi sekundantti väsähtäneesti ja vaipui takaisin tuolilleen. — Ja voimmehan panostaa uudestaan.
— Jos kaadun, — sanoi sir Jasper liikutuksella, joka tavallisesti valtaa miehen hänen ajatellessaan jotakin häneen itseensä kohdistuvaa surullista mahdollisuutta, — ole ystävällinen vaimolleni. Hän on rikkonut, mutta hän oli minulle hyvin rakas.
— Hänestä tulee hiton siro leski, — sanoi Stafford haaveilevasti pienen pysähdyksen jälkeen, jonka aikana hän todellisen tuntijan arvostelulla oli loihtinut mieleensä lady Standishin erityiset edut ja viehätykset.
— Sinun on saatettava hänet takaisin vanhempainsa kotiin, — sanoa ähkäisi sir Jasper minuuttia myöhemmin, hitaasti työntäen päänsä taasen sisään. — Ah, kunpa en olisi koskaan häntä sieltä noutanut… Olisitpa nähnyt hänet, kun minä häntä kosin ja hänet voitin, Tom! Maalaiskukka, pelkkää viattomuutta, metsäruusu… Ja nyt vilpillinen, kaksinaamainen!
— Se on metsäruusun tapaista, — virkkoi Stafford filosofisesti. — Siirrä se vain alkuperäisestä pensasryhmästään puutarhaan, niin ennen seuraavaa kukkimiskautta kasvaa se kahdenkertaiseksi.
Tässä puhuja, joka aina auliisti antoi arvoa omille kuvitelmilleen keikautti päätään inhasti nauraen, sillävälin kun sir Jasper päästeli muutamia murahduksen ja voihkahduksen välisiä ääniä.
Aiotun taistelun vilkasluontoinen todistaja pyyhki silmiään.
— Kuulehan, mies, — huudahti hän, kääntyen äkillisessä ärtymyksessä ystäväänsä, — korjaa Herran nimessä tuo hautajaisnaamasi näkyvistäni. Mitä hittoa saatoinkaan sinussa nähdä, Jasper, tehdäkseni sinusta ystäväni! Se käy yli ymmärrykseni. Sillä ennen kaikkea rakastan miehessä älyä ja sukkeluutta, ja sinulta, poikaseni, puuttuu leikillisyyden sovittava lahja niin peräti, että tosiaan pelkään… hm… olevasi vaarallisessa tilassa; pelkään, että turma sinua väijyy, sillä se on parantumatonta. Mitä, Jumalan nimessä, eikö mies voi onnenleikissä menettää heittoa ja kuitenkin nauraa? Eikö maanviljelijä voi tiluksiltaan yllättää salametsästäjää ja ansaa virittäessään silti hilpeästi hyräillä? Mitä, — jatkoi herra Stafford, lämmiten aineelleen ja keinahtaen keveästi ikkunasta, istahtaakseen sen ulkolaudalle, — lempo soikoon, eikö herrasmiehen tule aina olla valmis katselemaan kohtaloansa hymy huulilla? Vakuutan, etten vielä koskaan ole nähnyt kalman kallon minulle irvistävän itse irvistämättäni tuonelle takaisin… hitto vie!