— Kuule… kuule! — huudahti sir Jasper heristäen teroitettua korvaansa. — Kuuletko?
— Pyh, — hymähti herra Stafford, — tuuli vain tuolla puussa humisee.
— Ei, — epäsi sir Jasper; — hiljaa, mies, kuuntele!
Erehdyttämätön kumina kasvoi yön hiljaisessa ilmassa — epämääräinen äänien sekamelska, joka vähitellen selveni heidän kuunteleville korvilleen. Se oli monien kavioiden poljennollista kapsetta, pyörien jyrinää, armottoman ruoskan läiskähdyksiä.
— Totta tosiaan, — huudahti Stafford käyden hauskan hilpeäksi, — luulen, että olet oikeassa, Jasper; sieltä ne tulevat!
Kuutamo ui veripunaisena sir Jasperin leimuavissa silmissä. "Pistooleilla vai miekoilla?" kysyi hän taas itseltään ja tarttui miekkansa kahvaan lähimpänä turvana ratkaisevaa hetkeä odottaessa.
Ulos hoippui pari unista renkiä, kun majatalon isäntä herra Lawrence soitti tallin kelloa.
Betty-neito heitti pari halkoa tuleen, samalla kun tarjoilijatar havahtuen torkahtelustaan pyysi kattilaa, valitsi muutamia sitruunia ja käski tuoda tuhlailevan runsaasti valukynttilöitä jalustoissaan.
Kurkistaen vaununikkunasta, selkä yhä käännettynä onnettomaan kosijaansa, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, Kitty-rouva tervehti eloisin silmin Karhun majatalon tuikkivia valoja.
Sillävälin kun vaunut tekivät moitteettoman kaarroksen pihalla, hänen nopea katseensa oli huomannut näyttämön jokaisen yksityiskohdan. Kookasvartaloinen sir Jasper nojasi kädet rinnalla majatalon ovipieltä vasten, odottaen hänen saapumistaan ja näyttäen ilmeiseltä kostonhengeltä, jota oranssinväriset säteet majatalon lyhdystä oikullisesti valaisivat. Ulkona kuutamossa, kiiltäen helmenharmaassa satiinipuvussaan ja puuteroidussa tukassaan, hopeoituna harjasta kengänsolkiin asti istui Stafford kuin sadun keijukaisprinssi ikkunalaudallaan niin sirona ilmestyksenä naisen silmälle (sen ehti leski huomaamaan) kuin sellaisena yönä saattoi toivoa näkevänsä.