Tässä rymäkässä saapuivat he vierashuoneen ovelle.
— Oh, Jasper, Jasper, säädyllisyyden nimessä! — esteli Stafford, turhaan yrittäen irroittaa baronettia irlantilaisen niskasta. — Ja sinä, Denis, pyydän, älä enää ärsytä häntä. Peijakas, poikaseni, muista, että hänellä on joitakin aikaisempia vaatimuksia… miten sanoisinkaan? Joku pikku kiinnitys…
— Minä täytän hänen nahkansa hänen omilla punaisilla hiuksillaan, — vakuutti sir Jasper suu vaahdossa, mutta silloin raju tyrkkäys O'Haran olkapäästä horjahdutti hänet taaksepäin Staffordin syliin.
— Aikaisempia vaatimuksia… pikku kiinnitys, niinkö? Jompikumpi teistä saa niellä ne sanat ennenkuin tässä talossa itse mitään nielen, — vannoi Denis O'Hara melkein iloisesti kelttiläisen raivonsa innostuttamana. — Tosin on se mieletöntä; tiedän, että olette pähkähullu, sir Jasper, mutta eikö teidän tulisi hävetä rouvan edessä? Hän vapisee peljästyksestä… Lepää tässä, enkelini, — virkkoi hän siirtyen äänekkäimmästä uhman sävystä hellimpään kuherrukseen. Lepää tässä; ei ole pienintäkään syytä pelkoon, vaikka viisikymmentä tuollaista vanhaa hourupäistä kahden pennyn hintaista tuuliviirin kukkoa ylitsesi kiekuisi! — Näin sanoen hän laski taakkansa hellästi nahkakaiteiseen nojatuoliin takkavalkean eteen ja kääntyi kimmoisin askelin sir Jasperia kohti.
— Tulkaa ulos, — sanoi hän, — tulkaa ulos, sir! No, jätä hänet yksikseen, Tom, tämä on ainoa keino häntä vähääkään rauhoittaa. Ka, eikö hän, mies parka, pienen kisamme jälkeen toissa iltana ollut niin kyyhkysen kaltainen, että lapsikin olisi voinut häntä lypsää?
Vavahteleva olento nojatuolissa päästi nyt sarjan hysteerisiä pikku äännähdyksiä, jotka mitä vastustamattomin liikutus näkyi hänen rinnastaan pusertaneen.
— Hoo, hoo, — huudahti tällöin herra Stafford, kykenemättä naurultaan kauemmin pitämään kiinni ystävästään.
— Rakkaani, — alotti huolestunut O'Hara, vielä kerran kääntäen päänsä nojatuolia kohti, mutta:
— Judas! — sihisi sir Jasper, työntäen raivokkaasti ruhonsa irlantilaisen ja hänen huomaavaisuutensa esineen väliin.
— Heh, — huudahti Stafford, — etkö voi jollakin tavoin peittää sitä päätäsi, O'Hara? Vannon, että sen pelkkä näkeminen yhä ärsyttää sonnia kuin punainen riepu… Sonnia, haha!