— Ha, ha, ha! — räjähti tällä kertaa hillittömän hilpeä nauru nojatuolista.
Nuo kolme miestä jäykistyivät äänettömiksi.
Sitten herra Stafford lähestyi varpaillaan ja tirkisti tuolin sivukaiteen yli. Hän katsoi ja näkyi typertyvän kummastuksesta, katsoi uudestaan ja kajahdutti kattoparruja kirkkaalla naurullaan, kunnes pelokas isäntä käytävässä ja vapiseva tarjoilijatar pöytänsä ääressä tämän hilpeän äänen rauhoittamina lohduttautuivat.
Kitty-rouvan sointuvan hilpeyden kimakka naisenliverrys yhtyi hauskasti
Staffordin nauruun.
— Oi, Kitty Bellairs, Kitty Bellairs! — läähätti herra Stafford, heristi hänelle sormeaan, hapuili tukea ja törmäsi sir Jasperia vasten.
Baronetti vaipui heti lähelleen osuneelle tuolille ja jäi siihen, jalat ojennettuina jäykästi kuin harpin reidet, silmät muljottaen oikein härkämäisestä hölmistymisestä ja tuijottaen rusoposkiin ja pieneen, täyteläiseen vartaloon, jotka nyt kohosivat esille uunin nurkasta.
— Voi, voi! — äännähteli Stafford; ja toisessa hengenvedossa hän taas purskahti nauruun. — Haha, haha, vaikka oletkin härkä, hyvä Jasper, olet lähtenyt suloisen villihanhen ajoon, niinkuin ystävämme O'Hara sanoisi.
— Herra meitä armahtakoon! — virkahti rouva. — Tämä on todellakin mitä hullunkurisin kohtaus. Oi, sir Jasper, sir Jasper, nyt näette, mihin mustasukkaisuus saattaa miehen!
— Lempo, en ymmärrä jutusta hölynpölyä, — sanoi O'Hara. — Sen vain tiedän, että nauruasi kuuntelee kuin enkelikuoron soittoa, armaani.
Vilpitön herrasmies lähestyi puhuessaan lemmittyään, aikoen kietoa kätensä hänen vyötäisilleen. Mutta kiivastuen pujahti tämä äkkiä hänen kosketuksestaan.