— Voi, voi, mikä viheliäinen heittiö! — mutisi kapteeni Spicer, nopeasti vetäytyen muutamia askeleita takaperin, kierosilmäisyytensä monin verroin suurentuneena. — Herrasmiehen ei todellakaan sovi hänen kanssaan haastaa!
— No, mylord? — virkkoi O'Hara, muuttuen jälleen huolettoman arvokkaaksi.
Mutta Kitty-rouvan aikomus ei suinkaan ollut, että huvinäytelmä muuttuisi murhenäytelmäksi. Reippaasti astuen työläästi sotaisen Verneyn ja irlantilais-paran väliin — viimemainitun silmät kiiluivat hänen nykyisessä tyyneydessäänkin — hän puhutteli heitä yhteisesti ja kumpaakin vuoronsa jälkeen.
— Hävetkää, hävetkää, herrat, — sanoi hän, — minä en sitä salli! Eikö ole kylliksi, että naisraukan sydän saatetaan värisemään liiallisesta rakkaudesta? Täytyykö sen nyt vavista liiallisesta vihasta? Mylord Verney, ajatelkaa äitiänne. Ajatelkaa häntä, jonka riutuvien vuosien ainoa tuki ja ilo te olette! johdattakaa mieleenne ne korkean siveysopin ja jalon kristillisen velvollisuuden periaatteet, joita se esimerkiksi kelpaava rouva niin uutteraan on teihin istuttanut! — Hänen äänessään värähti hienonhieno ivan sävy. — Oi, miltä siitä arvoisasta rouvasta tuntuisikaan, jos teidät tuotaisiin kotiin hänen luoksensa… ruumiina! Mitä, ah, mitä tosiaan te itse tuntisitte, jos tapaturmassa sattuisi niin — tässä hän vaistomaisesti heitti niinkuin pienoisen silmäniskun O'Haralle, — että teillä huomenaamun valjetessa olisi lähimmäisenne veri omallatunnollanne? Niin, ette voisi enää koskaan avata raamattuanne tuntematta povessanne Kainin pamppailevaa sydäntä! — Hän pysähtyi hengähtääkseen.
Mielihyvästä irvistäen herra Stafford, joka istui pöydällään sääret riipuksissa, siirrähteli sen toisesta päästä toiseen paremmin nähdäkseen nuo häikäilemättömät kasvot. "Verraton Bellairs", jupisi hän itsekseen terävänäköisenä arvostelijana. "Vai niin, jalo ystäväni", hän ajatteli luodessaan juhlallisen silmäyksen loordiin, "nyt tiedän, mikä sinulta on ikipäiviksi sulkenut paratiisin portit".
— Ja te, herra O'Hara, — jatkoi Kitty, kääntäen kuvailematonta ja lumoavaa viekoitusta hohtavat silmänsä rehelliseen herrasmieheen, — haluaisitteko, että antaisin teille anteeksi tämäniltaisen tekosen? Älkää silloin pakoittako tätä kuumaveristä nuorta miestä tarpeettomaan riitaan. Sallikaa hänen peruuttaa haasteensa. Tehkää se hyvitykseksi, sir, — sanoi hän hyvin ankaralla äänenpainolla; mutta hänen silmänsä haastoivat kylläkin suloisesti: — Tehkää se minun tähteni, — ja antoivat uusia lupauksia sanomattomasta palkkiosta.
— Madam, — virkkoi O'Hara katsahtaen poispäin ikäänkuin rouvan kauneus tuottaisi nyt hänelle enemmän tuskaa kuin iloa, — mylord Verneyn asiana on puhua; olen kokonaan hänen käskettävänään. Ymmärrän — ja tässä hän kaikessa ritarillisuudessaan ei voinut pidättyä pienestä ivan letkauksesta, — ymmärrän, madam, että olette antanut hänelle oikeuden katsella riitaanne omanansa.
— Epäilemättä, — sanoi punehtunut Verney, joka oli tuntenut itsensä tavattoman levottomaksi morsiamensa saarnan aikana, ei ainoastaan siksi, että jokainen sana siinä koski johonkin arkaan kohtaan hänen tavattoman herkäksi kehittyneessä omassatunnossaan, mutta myöskin määrittelemättömästä tunteesta, että hän oli joutumassa naurunalaiseksi, — epäilemättä, sir, on velvollisuuteni rouva Bellairsin tulevana miehenä… olen pakoitettu vasten tahtoani… ei, tarkoitan… — Tässä hän takertui sanoihinsa ja kääntyi silmillään etsimään Spiceriä, mutta tämä seisoi komeilevasti selin tapahtumapaikkaan, katsellen kuuta. — Tosiaan, — jatkoi nuorukais-parka jätettynä oman opastamattoman älynsä varaan, — minulla ei ole muuta neuvoa kuin vaatia hyvitystä vastaisen rouva Verneyn kunniaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä.
— Herra meitä armahtakoon! — huusi Kitty-rouva kimeästi ja närkästyneesti parahtaen. — Hyi, mylord, kuka olisi uskonut teitä niin verenhimoiseksi? Kautta taivaan, — jatkoi hän hurskaasti, vilkaisten kattoparruihin, — kautta taivaan, minulle tuottaisi kuoleman, jos tulisi riitaa, taistelua, kiistaa minun tähteni… minun tähteni! Ken minä olen, — sanoi hän ihan enkelimäisellä nöyryydellä, — että kaksi sellaista uljasta herrasmiestä panisivat henkensä alttiiksi minun tähteni? Mieluummin annan teille sananne takaisin, mylord. Tosiaan, — jatkoi hän ylevällä uhrautumisen sävyllä, — tunnen, että kaitselmus on liiankin selvästi näyttänyt minulle velvollisuuteni. Hst, hst, Verney, ajatelkaahan itse! Kuinka koskaan voisin nähdä äitinne kasvoja (vaikka suoriutuisittekin taistelusta elävänä), kun tietäisin saattaneeni teidät vaaralle alttiiksi, kun tietäisin, että te minun tähteni olisitte tahrannut sielunne veririkoksella!
Häntä puistatti, mutta hän näytti ihanalta.