— Rakkaani, — kuiskasi Kitty, — asia käy odottamattoman hyvin. Istuhan toki, ja minä takaan, että kymmenen minuutin päästä sir Jasper on polvillaan edessäsi.
Sitten riensi hän sir Jasperin luo ja puhui mitä lapsellisimman ja harkituimman vilpittömästi:
— Kuulkaahan, sir Jasper, — sanoi hän, — mitä te oikeastaan lörpöttelitte kirjeistä ja punaisista kiharoista? Omituinen sattuma — hän katsahti seurueeseen kosteilla, viattomilla silmillä, — kadotin kirjeen juuri pari päivää sitten teillä käydessäni… kirjeen, — hän loi silmäluomensa alas teeskennellyn imelä hymy huulilla, — joka, hm… oli jokseenkin yksityistä laatua. Luulen, että sen täytyi pudota rakkaan Julian vierashuoneeseen sohvan lähelle, sillä muistelen siellä ottaneen esille nenäliinani…
— Hyvä Jumala! — huudahti sir Jasper käheästi, tuijotti häneen epäilevin kasvoin ja rypisti kirjeet kädessään.
— Olisitteko… olisitteko ehkä te sen löytänyt, sir Jasper? Taivas minua armahtakoon! Ja sitten tänä aamuna… mikä on kaikkein merkillisintä… sain toisen kirjeen, toisen jokseenkin yksityisen kirjeen, ja lähetettyäni muutamia kirjelappuja ystävilleni en kuolemakseni voinut sitä kirjettä enää löytää! Ja minä tosiaan tarvitsin sitä, sillä olin siihen tuskin vilkaissut.
— Oh, rouva Bellairs! — läähätti sir Jasper, — kertokaa minulle, mitä ne kirjeet sisälsivät?
— Voi, — kavahti rouva, — sellaisenko kysymyksen teette naiselle!
— Jumalan tähden, madam! — rukoili baronetti näyttäen todella surkealta.
— Astukaahan sitten syrjemmälle, — ehdotti toinen, — niin Julian vuoksi tahdon uskoa asian teille, koska tiedän teidät hienotuntoiseksi herrasmieheksi.
Rouva vei hänet kuun valaiseman ikkunan luo kaikkien tarkatessa heitä uteliailla silmillä, paitsi Verneytä, joka salavihkaa hörpittyään punssinsa hiipi pöydän äärestä, sydämessään peljäten tätiään. Ja nyt Kitty-rouva painoi päänsä alas, näyttäen tavattoman häveliäältä ja ujolta. Hän tarttui sirosti kukitetun hameensa syrjään ja hypisteli sitä sormissaan.