— Kerrottiinko siinä, — kysyi hän, — jotakin, hm… pienestä hiuskiharasta, siinä ensimäisessä kirjeessä… jostakin kaiketi punaisenruskeasta kiharasta?
— Tuhat tulimaista! — huudahti baronetti, työnsi kohtalokkaat kirjeet hänen käteensä, ja kääntyen koroillaan polki jalkaansa ja mutisi raivoisasti: — Lempo vieköön houkkion, joka ne kirjoitti, ja sen höyhenpään, joka ne pudotti!
— Ja entä se houkkio, joka ne poimi ja luki? — kuiskasi Kitty-rouvan ääni hänen korvaansa terävänä kuin pieni hiottu tikari.
Hän katseli miestä kiireestä kantapäähän hienolla halveksivalla ivalla.
— Miksi te miehet kirjoittelettekin? — virkkoi hän tarkoituksellisesti. — Kirjeet ovat vaarallisia esineitä!
Sir Jasper seisoi sanaa sanomatta kuin tuomittu pahantekijä.
— Kas sitä naamaa! — huudahti leski nyt ääneensä. — Ihanhan te minut peloitatte. Ja eikö teidän pitäisi olla ilosta suunniltanne, sir Jasper? Tuossa on Julia-parka todistettuna puhtaammaksi kuin äsken satanut lumi ja pahemmin loukattuna kuin Griselidis, ettekä te vielä ryömi hänen jalkojensa juuressa!
— Missä hän on? — kysyi sir Jasper ristiriitaisten mielenliikutustensa puolittain tukehduttamana.
— Ka, tuolla nojatuolissa uunin luona.
Kitty-rouva silitti huolellisesti ja hellävaroen takaisin saamansa aarteet, käänsi ne sievästi kokoon ja pisti vyötäisillään riippuvaan pieneen kirjolaukkuun.