Hän sieppasi viittansa ja päähineensä, katsahti iloisesti ympäri huonetta ja tyydytyksekseen huomattuaan, että kirje kynttilän valossa oli kyllin näkyvissä vetääkseen puoleensa harhailevan silmän, hän riensi pois, kutsui kantotuolinsa ja lähti paljoa paremmalla tuulella kuin oli saapuessaan osoittanut.
"He eivät voi taistella ennen aamua", virkkoi hän itsekseen mukavasti laittautuessaan kantotuolin silkkiseinuksien varaan. "Taivas vain suosikoon suunnitelmaani!" Hän huoahti hurskaan rukouksen kantajain hölkätessä eteenpäin.
IV kohtaus.
Ensi kertaa kahteen viikkoon sir Jasper palasi ennen pikkutunteja perin siroon asuntoon, jonka hän oli vuokrannut Bathin seurustelukaudeksi.
Kello oli noin kymmenen illalla, kun hänen levoton kätensä ovenkolkuttimella ukkosen tapaan jyrähdytti taloa, hälyttäen palvelijat korttipelistään alhaalla eteisessä ja lihavan hovimestarin mukavasta nuokkumisesta emännöitsijän takkavalkean ja tuoksuvan punssilasin ääressä. Vanhemman palvelijan hermot saivat tosiaankin sellaisen tärähdyksen, että hän ovelle rientäessään pudotti ässän avarasta kalvosimestaan. Sitruunankuorelta lemuten hovimestari kiirehti ottamaan vastaan herransa viitan ja kepin. Tremlet-rouvan myssynnauhat värähtelivät portaiden yläpuolella; talonväki oli kiihkeän uteliaana, sillä hänen armonsa apunainen oli kyyneltäkään unohtamatta kertonut heille rouvan tunteitten tilan.
Sir Jasper sadatteli saineesti sisään astuessaan, sivalsi nuorempaa palvelijaa kepillään pohkeille töllistelemisestä, rukoili vanhurskasta luojaa mahdollisimman nopeasti toimittamaan hovimestarin sielun paikkaan, jonka lämpömäärän hän itse auliisti ehdotti. Sitten harppasi hän vierashuoneeseen, lyhyesti ilmoittaen, että hän odotti joitakuita herrasmiehiä.
Hän katsahti ympärilleen otsa rypyssä, etsien vaimoaan. Huone tuntui tyhjältä ja autiolta, vaikka kynttilät paloivat kirkkaasti kattokruunuissa. Hän pysähtyi synkkänä, seisoi hetkisen epäröiden, suuntasi sitten askeleensa portaille ja nousi päättäväisesti ylikertaan. Myladyn pukuhuoneessa istui nainen hämärän kynttilän valossa lukemassa saarnakirjaa. Hänellä oli pitkulaiset punakat kasvot, oli ennen ollut hänen armonsa äidin vaalijana, ja sir Jasper vihasi häntä suuresti. Hän nousi äkäisenä, niiasi tavalla, joka kaunopuheisesti tulkitsi hänen paheksumistaan; ja sir Jasper tunsi, että tuo nainen, joka hänen sisälle tullessaan laski kirjansa syrjään, lukemansa saarnan jokaisella rivillä oli tuominnut hänet yhtä mukavaan paikkaan kuin hän hovimestarin.
— Oih, herrajesta! — näin rukoili hän sir Jasperia peloittavalla kuiskauksella. Eikö hän taivaan nimessä voisi astua hiljempää? Mylady oli nukuksissa. Hänen armonsa oli ollut niin sairas, voinut niin pahoin, että hän, Megrim, oli jo lähettämäisillään noutamaan apteekkaria ja antaa etsiä sir Jasperia kautta Bathin. Sir Jasper ei näkynyt sitä käsittävän, mutta mylady oli heikko ruumiinrakennukseltaan: hento kukka! Ankara katse sir Jasperilta, epäystävällinen sana, raa'asta kohtelusta puhumattakaan, saisi hänet nuokahtamaan pois hänen käsistään. Niin, juuri sillä tavoin kävisi.
Sir Jasper loi synkän, epäluuloisen katseen ympärilleen. Hän tuijotti naiseen, huoneen nurkkiin, suljettuun oveen. Hän tunsi polttavan mustasukkaisuutensa saavan sapen kiehumaan viheriänkeltaisena sisässään. Hän ojensi kätensä vaimonsa oven lukkoa kohti; mutta rouva Megrim ehätti hänen aikomustaan estämään niin päättäväisellä liikkeellä, että hänen ahtaat kureliivinsä narskuivat tukevan vartalon puristuksesta.
— Ei, — sanoi hän, — ei, sir Jasper, ellette tahdo astua hengettömän ruumiini ylitse! — Tässä hän kovin vapisi, ja hänen silmäinsä alustat ja nenänsä leimahtivat punaisiksi.