Sillävälin sir Jasper oli nostanut kirjeen pöydältä ja lähestyi miettiväisenä kapteeni Spiceriä, katsellen kädessään pitämästänsä hiuskiharasta nuoren herrasmiehen päähän, joka kuitenkin oli niin huolellisesti puuteroitu, että oli aivan mahdotonta sanoa, minkävärinen se jauheen alta oli.
— Sir, — keskeytti hän tässä kohdassa, — suokaa anteeksi, tahtoisin mielelläni tietää, onko teillä omat hiuksenne vai tekotukka.
Kapteeni Spicer hypähti askeleen taaksepäin ja katsahti kummastuneena baronetin vakavaan naamaan.
"Jumaliste", ajatteli hän itsekseen, "Verney on oikeassa, tuo mies on hullu!" — Hahhah, — sanoi hän ääneensä, — hyvin näppärästi, sir Jasper, hyvin näppärästi. Joku pieni sanaleikki-arvoitus, heh? Peijakas, minä pidän arvoituksista! — Hän vilkaisi ovelle päin. Sir Jasper tuli yhä lähemmäksi hänen peräytyessään.
— Kysyn teiltä, sir, — tiukkasi hän uhkaavasti kohoavalla äänellä, — onko teillä oma tukkanne? — "Mies näyttää peljästyneeltä", tuumi hän itsekseen, "se on tavattoman epäiltävää!"
— Minäkö? — huudahti kapteeni seisoen selkä ovessa ja kädellään hapuillen ripaa. — Hyi, hyi; kuka käyttää nykyään tekotukkaa, ellei joku maalaisserkku? Hi, hi! Kyllä nyt on lämmin yö!
Sir Jasper oli pysähtynyt hänen eteensä ja mulkoili häneen musertavin katsein.
"Hänen jauhonaamansa on niin maalattu", ajatteli onneton baronetti, "että en hiisi vie osaa arvata miehen väriä". Hänen kätensä vaipui epäröivästi sivulle.
Hikihelmiä kumpusi kapteeni Spicerin otsalle.
"En enää ikinä vie taisteluhaastetta mielipuolelle!" ajatteli hän.