— Tukkanne on mainiosti puuteroitu, — virkkoi sir Jasper.
— Oh, niin se on, juuri niinkuin sanotte… poudre à la maréchale, sir, — myönsi kapteeni. Mutta nyt olivat hänen uutterat sormensa vähitellen onnistuneet kääntämään ovenrivan. Aukko ammotti hänen takanaan; silmänräpäyksessä hänen hoikka vartalonsa kääntyä kiepsahti, ja hän oli poissa.
— Hoi, hoi! — huusi sir Jasper, — seis, mies, seis! Asiamme on vasta juuri alkanut.
Mutta kapteeni Spicer oli ehtinyt ulko-ovelle.
— Katsokaa isäntänne perään, — sanoi hän palvelijalle, — hän on sairas, hyvin sairas!
Sir Jasper riensi juoksujalkaa hänen perässään eteiseen.
— Pysäyttäkää hänet, hullut! — huusi hän palvelijoille, ja sitten samassa hengenvedossa komensi:
— Takaisin! — ja itsekseen hän hymähti: "Se ei voi olla hän. Tuon sileän, räpyttelevän houkkion päässä ei konsaan ole voinut kasvaa niin kähärää hiussuortuvaa, eikä hän ole kirjoittanut niin tarmokasta käsialaa, ei… eikä suudellut hymykuoppaa! Suudellut hymykuoppaa! Kuolema ja kirous!"
V kohtaus.
Hänen seisoessaan kuohuksissa ja hämmennellessään synkkien mietteiden sameaa keitettä kuului pari itsetietoista naputusta katuovelta, ja hänen luokseen astuivat hilpein huudahduksin ystävät, joita hän odotteli.