— Ah, Jasper, poikaseni, — tervehti Tom Stafford lyöden häntä olalle, — vuottamassa meitä? Jumaliste, oletpa sinä verenhimoinen mies!
— Ja täydellä syyllä, — sanoi eversti Villiers, helistellen kannuksiaan ja heittäen sotilasviittansa yltään. — Tuhat tulimaista, mies, tahtoisitko, että hän istua kyyhöttelisi häpeässään?
Sir Jasper ojensi käden kummallekin; ja pitäen häntä olkapäistä toverit astuivat hänen yksityishuoneeseensa ja sulkivat oven niin huolellisesti, että pitkillä palvelijoilla ei ollut muuta neuvoa kuin vuorotellen kuunnella ja tirkistellä avaimenreiästä.
— Tom, eversti Villiers, — alkoi sir Jasper, — pyytäessäni teiltä tätä suosiota halusin palveluksianne, koska, kuten teille sanoin, minulla oli vakavia epäilyksiä lady Standishin uskollisuudesta. Nyt, hyvät herrat, epäileminen ei enää ole mahdollista, minulla on todistuksia!
— Hei, hei, Jasper, älä anna mielesi masentua! — huudahti rattoisa Tom Stafford. — Näetsen, ystäväiseni, olet aikoinasi liiaksi armastellut niitä pieniä hempukoita, jotta et tietäisi, mitä helliä taipuvaisia olentoja ne ovat. Luonto vetää puoleensa, miekkoseni; ja täytyyhän heidän seurata muotia! Tahtoisitko olla Bathin ainoa aviomies, jonka vaimo ei eläisi muodikkaasti? Hst, hst, niin kauan kuin kykenet mittelemään miekkoja ja tipahuttamaan asian puolesta pisaran verta, heh, se kaikki kuuluu päivän iloihin!
— Miekkoja? — mörähti eversti Villiers. — Ei, ei, pistooleja siihen tarvitaan, poikaseni. Miekasta ei koskaan voi olla varma: pieni pisto kylkiluiden väliin, naarmu käsivarteen, ja sievä veitikka näyttää entistä viehättävämmältä kalpeudessaan ja hänellä on sitä suuremmat toiveet löytää nopeata lohtua asianomaiselta taholta. Hahaa!
— Lohtua! — huudahti sir Jasper ikäänkuin tuo sana olisi ollut isku.
— Niin, lohdutusta! kadotus!
— Mutta luodilla keuhkoihin tai kalloon, oman valintanne mukaan, — sanoi eversti, — työ käy niin silkoisesti kuin toivoa voi. Oletteko taitava pistoolin paukuttaja, Jasper?
— Voin toki osata heinärukoon! — takasi sir Jasper. Mutta hän puhui epävarmasti.
— Olen valmis miekkasille, milloin sinulle vain sopii, — huudahti kaunis Stafford, pannen puhuessaan sirot säärensä ristiin ja hyväillen hellällä kädellä pyöreätä pohjettaan. — Miekka on paljoa hienompi ase. Oh, terät tuntuvat niin hauskoilta, ne ikäänkuin kohteliaasti haastelevat toisilleen! "Haa, oletko nyt käsissäni, ystäväiseni?" — "Haa, tahdotko tunkeutua minun ja vaimoni, tai rakastajattareni, tai mielitekoni väliin?" — asianhaarojen mukaan. "Tahdotko? Kyllä sinulle opetan, sir… sir!" Niin… niin, pisto kylkiluiden väliin! Tai tuohon röyhkeään sydämeen! Antaa punaisen veren vuotaa, antaa sen valua sinertävästä teräksestä, se on somaa nähdä! Pistoolit, hoh, mitä sellaisista! Pau, puhallat pillerin ilmaan ja hyvin luultavasti saat sen itse niellä! Se sopii apteekareille, sanon, ja muille, joita ei ole kasvatettu itsepuolustuksen jaloon ja ylevään taitoon.