VI kohtaus.
Hänen jalosukuisuutensa Denis O'Hara, Irlannin pääreihin kuuluvan varakreivi Kilcroneyn poika ja perillinen, astui huoneeseen nopeasti ja kevyesti ja tervehti huolettomasti. Hänellä oli iloiset viheriät silmät, ja hänen kähärätukkansa puna hohti hiusjauheen alta kuin talvinen päivänlasku usvan lävitse.
— Sir Jasper, — sanoi hän, — palvelijanne, sir. Kah, Tom, poikaseni, sinäkö täällä? Hyvää iltamyöhää!
Käskemättä otti hän tuolin, paiskaten huolettomasti ruumiinsa sille. Hänen nivelensä olivat höllät, nenä pyrki ylöspäin, kallisarvoiset röyhelökalvosimet rikkinäiset ja takki napitettu viistoon. Irlantilainen kuvastui hänen jokaisessa piirteessään lämpimän punaisesta tukasta levottomaan jalkaan asti; irlantilainen ilmeni hänen sulavan kielensä syytämien sanojen värikkäissä poljennoissa.
Sir Jasper ei laisinkaan epäillyt, että Lothario, joka oli näpistellyt hänen varastojaan, vienyt hänen rauhansa, hävittänyt hänen kotinsa, oli hänen edessään. Hän kääntyi Staffordiin, tarttuen häntä ranteesta.
— Tom, — kuiskasi hän, — sinä seisot puolestani, sillä kautta kuolemattoman sieluni minä taistelen asiasta vielä tänä yönä!
— Jumalan tähden, ole hiljaa, — kuiskasi toinen, alkaen pelätä, että mustasukkainen aviomies menisi tässä leikissä liian pitkälle. — Kuunnelkaamme ensin, mitä miehellä on sanomista. — Peijakas! En minä tahdo jäädä katselemaan, miten sinä lävistät jokaisen punervatukkaisen keikarin kaupungissa. Se on silkkaa hulluutta.
— Mutta sinähän itse, — vastasi sir Jasper vimmaisella kuiskauksella, — sinähän itse sanoit, että hän se on. Katso, silmäilepä tätä kiharaa ja tuota päätä.
— Oh, joutavia! — huudahti Stafford. — Anna hänen puhua, sanon minä.
— Kun olette päättäneet pienen keskustelunne, hyvät herrat, — virkkoi
O'Hara hyväntuulisesti, — sallinette minunkin vaajata sanasen?