— Todellakin, kapteeni Spicer, — sanoi hän, — olisin halunnut käyttää nämä viimeiset kymmenen minuuttia johonkin vakavaan. Olisin halunnut — pojan ääni värähti ja kuuma puna nousi hänen poskilleen, — lukea sivun raamatustani ennen lähtöä, vaikkapa sitten vain jälkeeni jäävän äitini tähden.
Loiseläjä kohotti kätensä ja silmänsä teeskentelemättömässä kauhussa.
— Sivun raamatustasi! Lempo! Jos se tulee tiedoksi, joudumme koko Bathin naurun esineeksi. Sivun raamatustasi! Hyvä, että sitä ei kukaan muu kuullut kuin minä.
— Hiljaa! — varoitti loordi Verney, sillä ovella seisoi heidän vieraansa. Tämä oli tosiaankin pieni olento, avaraan viittaan kääriytyneenä, ja paitsi valkoista puvun poimuja pitelevää kättä ja vilahdusta pyöreästä leuasta ja kirsikkahuulesta, joka vapisi naamion syrjän alla, ei ollut mitään osoittamassa, kuka hän oli, kertomassa, oliko hän nuori vai vanha, varakas onnen suosikki vai perinnötön. Mutta kätönen oli ihastuttava, ja pikku leuassa oli viehätystä.
Loordi Verney vain seisoi ja tuijotti poikamaisesti, niinkuin hän poika olikin. Mutta kapteeni Spicer hypätä kimmahti eteenpäin kuin heinäsirkka ja asettaen laihat säärensä ristiin hän tarjosi tuolin niin hurmaavan sievästi kuin vain hän taisi. Nainen astui huoneeseen, laski kätensä tuolin selkänojalle ja kääntyi kapteeni Spiceriin päin.
— Tahtoisin tavata loordi Verneyn yksinään, sir, — sanoi hän. Ääni oli hyvin suloinen, mutta siinä oli käskevä sointu. Kaikesta päättäen naamioitu nainen oli tottunut siihen, että häntä viipymättä toteltaisiin.
Turhaan kapteeni Spicer vilkuili ja näytti kaihomieliseltä; mustat silmät kiilsivät häntä vastaan hyvin kylminä ja järkkymättöminä naamioituksen takaa. Pakoitettuna poistumaan kapteeni koetti tehdä sen taitavasti ja sirosti, mutta sentään häntä kiusasi tunne, että hän onnistui kehnonlaisesti; ja tuntemattoman käsi sulki oven hänen jälkeensä niin tarmokkaasti, että hänen viimeinen kumarruksensa kokonaan tärveltyi.
Kitty Bellairs käänsi harkitusti avainta lukossa ja pisti sen sitten taskuunsa. Loordi Verney hypähti eteenpäin, mutta pysähtyi kuullessaan oman nimensä, joka lausuttiin lempeimmällä ja valittavimmalla äänellä, mitä hän koskaan muisti kuulleensa.
— Loordi Verney, — sanoi Kitty, työntäen taaksepäin viittansa ja päähineensä ja sallien kauniiden ruskeiden kiharainsa ja aavistuksen moitteettomimmasta vartalosta, mitä Bathissa ehkä oli nähtävänä, paljastua nuoren päärin hämmästyneiden silmäin eteen. — Loordi Verney, — sanoi hän pannen kätensä ristiin, — kovin, kovin onneton nainen on tullut teiltä sääliä rukoilemaan.
— Madam, — virkkoi loordi Verney, — mitä voin tehdä hyväksenne? — Hänen pojansielunsa heltyi tästä lempeästä, surullisesta äänensävystä; hän luuli näkevänsä kyyneleen vierivän valkoista leukaa pitkin; pyöreä povi kuohui pitsien hurmaavan epäjärjestyksen alla. Hän katsahti kelloon ja jälleen rukoilijaan julmassa hämmennyksessä. — Madam, aika rientää; voin suoda teille vain muutamia minuutteja. Sanokaa minulle, madam, miten voin teitä palvella? Se tuottaisi minulle lohtua hetkellä, joka kenties on elämäni viimeinen.