Nainen äännähti pehmeästi kuin kyyhkynen ja yhtä valittavasti.
— Oi, — sanoi hän, — on siis totta, mitä olen kuullut? — ja hän väänteli valkoisia käsiään ikään kuin äärimmäisessä tuskassa.
— Madam, huudahti nuori mies, joka uskaltamatta koskea häneen tuli lähemmäksi, niin lähelle, että hän kuuli vieraansa nopeat hengähdykset ja tunsi sieramiinsa hänestä huokuvan hienosti voimakkaan orvokin tuoksun.
— Oi, — sanoi tämä, — se on totta! — Hän horjui, tarttui viittansa hakasiin ja viskasi sen auki.
— Teitä huimaa, — hätääntyi loordi omituisesti liikutettuna; — sallikaa minun kutsua…
Mutta nainen tarttui hänen käteensä. Hänen sormensa olivat kovin lämpimät pyörtyvän sormiksi, mutta niiden kosketus oli nuorelle miehelle miellyttävämpi kuin naisen kosketus koskaan ennen oli ollut. Toinenkin käsi riensi vankiaan pidättämään, ja ne kietoutuivat ison pojan ranteen ympäri.
Tämä ei tietänyt, miten se kävi, mutta siinä tuokiossa oli hän vieraansa edessä polvillaan.
— Te aiotte taistella, — sanoi nainen, — taistella sir Jasperin kanssa. Oi, Jumalani, ette sitä tiedä, mutta minä olen siihen syynä, ja jos te taistelette, murtaa se sydämeni. — Hän nojautui eteenpäin luodakseen kiihkeän katseen polvistuvaan nuorukaiseen. Hänen henkäyksensä leyhytteli tämän poskea. Naamion lävitse hän näki kauniit mustat silmät, niin syvät, niin syvät. Miten valkoinen oli kaulan ja leuan hipiä, miten hienopintainen! Ja nuo vallattomat kiharat! Mikä kukkien tuoksu ilmassa! Kovin häntä halutti vetää naamio pois… ja kuitenkin juuri tuo salaperäisyys vietteli häntä, kiehtoi häntä!
— Kuka olette? — kysyi hän matalalla nopealla kuiskauksella. —
Sallikaa minun nähdä kasvonne.
Hän torjui hänen varomattoman kätensä pienellä parahduksella.