— No, — virkahti hän.
— Oi, mitä olette tehnyt, mitä olette minulla teettänyt? — huudahti
Harry Verney äkillisessä tuskassa.
— Hiljaa! — tyynnytti Kitty-rouva. — Enkö teille sanonut, että kunnianne on turvassa minun huostassani? Ettekö usko minua? — sanoi hän sulavalla äänellä. — Ah, Verney! — Hän asetti kätensä ohimolleen, ja kosketuksesta putosi naamio.
Nuori mies katsahti hänen kasvoihinsa, punehtui ja värisi ja laukesi jälleen polvilleen hänen jalkojensa juureen.
— Oi, sanokaa minulle nimenne! — pyysi hän hartaasti.
— Kah, loordi Verney, — sanoi vieras, — olettepa te epäritarillinen. — Hän hymyili ja näytti hurmaavan kauniilta; hän näytti vakavalta ja moittivalta, ja nuorukainen joutui suunniltaan ihastuksesta.
— Oh, te tunnette minut, tunnette minut hyvin, — jatkoi nainen, — enkö minä ole rouva Bellairs, Kitty Bellairs… enkö ole Kitty?
— Ei, ei, — huudahti hän, — en ole teitä tuntenut vielä tähän hetkeen asti, madam, rouva Bellairs, Kitty! Näen teidät ensi kertaa! Oi, jumalani, ole minulle armollinen, sillä minä rakastan häntä!
— Ja kuitenkin, — kuiskasi toinen viekkaasti, sanotaan, että rakkaus on sokea.
Tämän jälkeen hän suuteli häntä, kuten oli suudellut naamion alta; ja jos jokin voi olla suloisempaa kuin tuo ensimäinen suudelma, oli sitä tämä toinen.