— Oi, madam, minun pitäisi nähdä ne lumoavat kasvot!
Hän yritti avata kantotuolin ovea.
— Mitä? — huudahti silloin nainen. — Ryöstäisinkö teiltä kaiken epätietoisuuden tenhon, kaiken arvailemisen ilon ja sen kiihoittavan mausteen, että voitte otaksua minut jokaiseksi Bathin naiseksi. Oh, — sanoi hän, — velvollisuuteni lähimmäistäni kohtaan on minulle toivoakseni paremmin opetettu! — Taaskin pisti hän päänsä ulos loordi Verneytä puhutellakseen; kuului uusi kuiskaus ja hopeanheleätä naurua. — Eteenpäin, miehet! — huusi hän.
Loordi Verney kiepahti toiselle puolen, veti vuorostaan nolostuneen kapteenin ikkunasta ja pidättäen häntä väkisin esti hänet juoksemasta poistuvien kantajain ja niiden kauniin taakan jälestä.
X kohtaus.
Loordi Markham oli epämääräisen näköinen, epämääräisen ikäinen ja tavoiltaankin epämääräinen. Hän käytti huonosti sopivaa tekotukkaa, mutta kunnianmiehenä oli hänellä oivallinen maine.
Hän istui sir Jasperin kanssa etuistuimella, kun sensijaan Tom Stafford oli asettunut taakse; ja kiesit kiitivät iloisesti mäkisiä Bathin katuja pitkin, suunnaten kulkunsa vihannoimaan puhkeavalle maaseudulle, alaspäin ja yhä alaspäin Hammerin kedoille kiemurtelevan Avonin varrella. Sir Jasperin kasvoilla kuvastui suuri tyytymättömyys elämään yleensä ja omaan olemassaoloonsa erittäin. Tom Stafford alkoi tuntea itsensä hiukan kiusaantuneeksi.
— On aikainen kevät, — sanoi loordi Markham, hyvää tarkoittavasti yrittäen kuluttaa raskaita minuutteja ja johtaa päämiehensä ajatukset toisaalle. — On hyvin leppoisa ilma täksi vuodenajaksi, ja karitsat ovat jo lasketut laitumelle.
— Höh! — äännähti sir Jasper.
— Älä hänelle karitsoista puhu, kuiskasi Stafford; — etkö näe, että hän ajattelee vain verta ja ukkosta?