— Minulla on aavistus, että tänään ei tule kaksintaistelua Hammerin kedoilla, Jasper, vaan että kykenet palaamaan vähentymättömällä tarmolla tuntemattoman rikollisen etsintään.
— Mitä nyt, — huudahti sir Jasper hurjana, — oletko kuullut jotakin
Villiersiltä? Kaikkiko ne livistävät nykyisin? Ensin Verney, sitten
Spicer, sitten eversti! Ei, ei, mies oli minulle raivoissaan; ja,
jumaliste… minähän häntä loukkasin!
— Kuitenkin, — sanoi Stafford järkkymättä, — satun tietämään eversti Villiersin palvelijan lähetetyksi kiireimmiten noutamaan hänen lääkäriään, sir George Watersianiin kohtuuttoman aikaisin tänä aamuna, että sir George lähetti apteekkarin sijastaan. Ja tämä tapasi tulta syöksevän everstimme parkumassa rajuimman leinin kynsissä mitä kuvitella saattaa. Niin rajun tosiaankin, että herra Wigginbotham-parka sai everstiltä aimo selkäsaunan senvuoksi, että hän ei ollut sir George. Villiersin jalka on ytykurkun kokoinen, kertoi vanha Foulks; kuulin sen kaiken Foulksilta juodessamme lasin vettä tänä aamuna Kaivohuoneella, ja lempo vieköön, sir, kylläpä hänen tekohampaansa kalisivat suussa, kun hän yritti kuvailla minulle eversti Villiersin käyttämää kauheaa kieltä. Hän tulee Villiersin sekundantiksi, tiedättehän, mutta hän vannoi, että oli mahdotonta, aivan mahdotonta kenenkään astua sellaisella jalalla.
Staffordin puhuessa olivat he kääntymässä Hammerin ketojen kulmassa. Hänen viheriällä nurmikolla harhailevat silmänsä pysähtyivät portilla seisovaan pieneen ihmisryhmään.
— Ellei, — jatkoi hän, — eversti tule kainalosauvoilla. Ei, peijakas! Haha, Jasper, minä olen aina pitävä sinusta, mies, sen oivallisen huvin ja raton vuoksi, mitä olet minulle viimeseltä hankkinut. Saat lyödä minua korvalle, jos ei se vanha veitikka ole saapunut… katetussa pyörätuolissa!
— Todellakin, — sanoi loordi Markham, — tämä on hyvin säännötöntä. En ole koskaan ollut mukana kaksinottelussa, jossa toinen asianomaisista on taistellut pyörätuolissa. Ja pelkäänpä, etten voi ottaa vastuuta asian järjestelystä tällaisissa olosuhteissa.
— Kirottua lörpötystä! — huudahti sir Jasper, käyttäytyen yhtä kohteliaasti kuin aikaisemminkin. Puhuessaan hän heitti ohjakset palvelijalleen ja kapusi alas kieseistä. Stafford oli mennyt hänen edellään veräjälle ja hyppi vuoroon toisella, vuoroon toisella jalallaan, perin huvitettuna tilanteesta.
"Hahaha!" — Hei, hyvää huomenta, eversti; minua surettaa nähdä teidät tuossa tilassa! (Haha!) Oletteko tuonut toisen pyörätuolin meidän urhollamme? Oh, tietysti! Ei olisi oikein, ellei hänkin istuisi pyörätuolissa! Kah, Foulks, sinä työnnät toistu tuolia, minä pyöritän toista, ja niin kyyditsemme heidät toisiaan vastaan, antaen heidän laukaista niin pian kuin haluavat. Hemmetti, siitä tulee rattoisa leikki!
Eversti Villiers käänsi liukaskieliseen ystäväänsä kasvot, joiden väri muistutti kolmen vuorokauden vanhaa ajettunutta ruhjevammaa; ne olivat vihreänkeltaiset tuskasta niiltä kohdilta, mistä raivo ei ollut niitä purppuroinut.
— Herra Stafford, nuo pilapuheet, sir, ovat tässä tilanteessa perin sopimattomia. (Sitä kirottua koipea!) Herra Foulks, ole hyvä ja selitä;… majuri Topham, selittäkää näille herroille, että olen tullut taistelemaan, sir, ja että taistella todellakin tahdon… sen jumal'avita vakuutan! — Vimmoissaan iski hän pyörätuolin käsinojaan, survaisi pahoin kivistelevää jalkaansa ja ulvahti raivosta ja tuskasta.